Vaitiolo vai velvollisuus?

Edellisestä blogipostauksestani ei ennättänyt kulua kuin pari päivää, kun vanhoillislestadiolaisuus ilmestyi jälleen kerran otsikoihin. Tällä kertaa Helsingin Sanomat tuo julki tapauksen, jossa vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtohenkilöt olivat pyytäneet yhteisöön kuuluvalta tutulta poliisilta apua arkaluontoisten asioiden selvittämiseen.
Joku saattaa nyt kysyä, mikä asiasta tekee ongelman? Eikö poliisin työtä olekaan selvitellä epäluotettaviksi epäiltyjen henkilöiden toimia?

On toki, mutta tällaisten asioiden tulee kulkea virallisia polkuja pitkin. Jos naapurissasi asuu tuttu poliisi tai satut tuntemaan läheisesti oman poliisilaitoksen korkeita virkamiehiä, se ei suinkaan tarkoita sitä, että voisit kääntyä yksityisasioissasi kuten esimerkiksi kahvipöytäkeskustelussa tai virkkauspiirin kevätjuhlassa heidän puoleensa vain udellaksesi kanssaihmisten elämää. Vaikka poliisi olisi oma puolisosi, hän ei saa urkkia kenenkään puolitutun tekemisiä epävirallisesti. Ei saa, vaikka olisit vakuuttunut siitä että joku uusi tuttavasi on a) entinen sarjamurhaaja ja katselee sinuakin murhaavasti, b) tuomittu pedofiili joka vaanii lapsiasi, tai c) ulkomaalainen mies, joka väittää tavanneensa tasavallan presidentin ja Hillary Clintonin.

Kohdan c kuvaama pulma oli Helsingin Sanomien mukaan yksi peruste sille, että vanhoillislestadiolaiset halusivat tutkia miehen taustan poliisia apunaan käyttäen. Lisäksi lestadiolaisessa liikkeessä oli ollut ”huolta ja sairastumisia” tämän samaisen ulkomaalaisen henkilön takia. Virkarikkeestä epäillyn poliisin kertoman mukaan joku asiantuntija olisi voinut olla jopa sitä mieltä, että kyseisen rauhanyhdistyksen (seurakunnan) ”porukka oli psykoosissa” tämän huijarin takia.

Mitä tästä opimme? Opimme sen, että hengellinen, tai mikään muukaan, yhteisö ei saa  käyttää viranhaltijoina toimivia omia jäseniään muiden yhteisönsä jäsenten tietojen urkintaan. Ei saa, vaikka tilanne olisi kuinka houkutteleva tahansa. Moni poliisi narahti joku aika sitten, kun oli omaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen katsellut ilman asianmukaista lupaa Mika Myllylän kuolemaa käsitteleviä papereita.

Olipa kyse sitten mielenkiintoisesta julkkiksesta tai mielenterveysongelmaisesta patologisesta valehtelijasta, tilanne on sama. Virkamies ei saa mennä tonkimaan kenenkään yksityisiä tietoja huvikseen omin luvin.

Olen kuullut huhuja myös muunlaisesta urkinnasta. Joissain hengellisessä yhteisössä saatetaan jopa neuvoa, että vaitiolovelvollisuuden voi rikkoa, jos uskonsisar tai -veli tekee vakavan synnin.

Alla on poiminta hoitajaksi esittäytyneen kirjoittamasta viestistä Veljesseuran keskustelupalstalta:
Mitä jos näen työssäni hoitsuna jonkun uskonveljeni/-siskoni sängyssään veripussi vierellä, eli siis hän ottaa verta kertomatta asiasta tietenkään kellekään.
Raamatun sääntöjen mukaan minun kuuluisi ilmoittaa siitä vanhimmistolle, koska muuten tulen osalliseksi hänen synteihinsä. Mutta silloin rikon vaitiololupaustani ammattini puolesta ja joudun siitä edesvastuuseen ja menetän oikeuteni harjoittaa ammattiani.

Oikea vastaus on tietysti, ettei vaitiololupausta tule rikkoa. Pelote on kuitenkin kova. Kukapa haluaisi ottaa päälleen toisen tekemän synnin, josta yhteisön mukaan Jumalan langettama rangaistus on ikuinen tuho? Vastaavan ongelman edessä voi olla vanhoillislestadiolainen terveydenhuoltoalan henkilökuntaan kuuluva, tai vaikkapa apteekissa työskentelevä ihminen, joka huomaa, että uskonsisarelle on kirjoitettu e-pilleriresepti.

Kaikesta huolimatta tulee muistaa ja kirkkaasti järjellään tiedostaa: Henkilöllä, jolla on vaitiolovelvollisuus on velvollisuus olla vaiti. Laki pätee niin uskottomiin kuin uskovaisiin, tänään ja huomenna.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Puolesta ja vastaan

Keskustelu vanhoillislestadiolaisesta opista näyttää pysyvän vireänä tietyissä piireissä, kuten esimerkiksi Kotimaa24:n keskustelupalstalla. Aihe herättää vahvoja tunteita. Lukijoista löytyy niin oppien ja raamatuntulkintojen kiivaita puolustajia kuin kipakoita kritisoijiakin. Harvempi kommentoija malttaa pysyä tyynenä. Toisaalta myös esille nostetut aiheet ovat luonteeltaan koskettavia.

Kuluneen viikon aikana on tartuttu jälleen kerran vanhaan tuttuun aiheeseen, suurperheen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. Uuden keskustelun avasi uupunut äiti. Hän kuvaa omaa pohdintaansa epäilyjen kautta uskonkriisiin. Uskoaan Jumalaan hän ei ole menettänyt, luottamuksensa vanhoillislestadiolaisen liikkeen erehtymättömyyteen hän sitä vastoin on kadottanut. Yhteisö on hänelle edelleen rakas, mutta sen toimintatapoja hän ei enää voi käsittää.

Uupunut äiti kuvailee tilannettaan sanoilla: ”Kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta”.
Äidin teksti on kerännyt tähän mennessä lähemmäs neljäkymmentä kommenttia.

Toinen kirjoitus tulee liikkeen sisältä ja siinä niin ikään anonyymi kirjoittaja haluaa tuoda esille, miksi hän haluaa pysyä lauman mukana. Tässä tekstissä puhuu suurperheen isä, jonka mielestä ehkäisyn käyttäminen on suuri synti Jumalaa vastaan. Kirjoittaja toteaa että raskain aika heillä oli silloin, kun perheessä oli viisi pientä lasta.

Näin varmasti olikin, mutta pienellä ironialla maustettulla kommentilla toteaisin, että tämäkään isä ei ole ainuttakaan lastaan kantanut vatsassaan, kärsinyt raskausaikojen vaivoja pahoinvointeja ja väsymystä. Hän ei ole synnyttänyt ainuttakaan, ei kivulla eikä kivuttomasti. Hänen vaimonsa on hoitanut imetykset, vauvanhoidot ja todennäköisesti myös muun kulloisenkin katraan huolenpidon miehen ollessa töissä kodin ulkopuolella. Aika kultaa muistot, sanotaan. Millainen olisi ollut tämän miehen vaimon kirjoittama blogiteksti raskaimpien vuosien aikana?

On täysin eri asia taputella raskaana olevan vaimon vatsaa ja tunnustella vauvan liikkeitä kuin tuntea monikiloisen pienokaisen liikkeet ja potkut sisällään päivästä ja tunnista toiseen. En vähättele suurperheen isän roolin raskautta, mutta tiedän mitä on synnyttää, imettää, helliä ja hoivata. Toisin sanoen tiedän hyvin, mitä on olla kotiäiti 24/7, vaikka minulla ei ole edes viittä lasta.

Onko vanhoillislestadiolainen usko ahdistavaa? On ja ei. Tunteet ovat subjektiivisia ja ne riippuvat aina kokijastaan. Osa, toivon että suurin osa, vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenistä ei koe ahdistusta siitä muotista, jolla ”vl-uskovaisuus” todistetaan. Toinen joukko, toivottavasti hyvin pieni otos, kokee henkistä ja hengellistä painostusta yhteisössä. Heidän toiveensa poikkeavat ”toiveista”, joita ”uskovan” kuuluu toivoa.

Uupunut äiti kirjoittaa blogitekstissään: ”Juuri tälläkin hetkellä sadat ja tuhannet äidit kamppailevat tässä Suomen maassa samanlaisessa ahdingossa. Monta naista tiedän salaa mieheltään lukeneen Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Salaa.”

Jälkimmäisen blogitekstin suurperheellinen isä kertoo uskovansa saavansa tekstiinsä enimmäkseen negatiivista palautetta ja lopettaa tekstinsä puhuttelevasti näin: ”Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.”

Mitä minä vanhoillislestadiolaisuutta tutkivana kirjailijana toivon? Minä toivon, todellakin toivon tässä suvaitsevaisuuden nimiin vannovassa ajassa, että jokainen vanhoillislestadiolainen saa elää rauhassa ja uskoa ja elää niin kuin uskoo. Myös ne vanhoillislestadiolaiset jotka uskovat, että ehkäisy on sallittua.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Sanoilla kikkailua?

Monilla uskonnollisilla yhteisöillä on omaa erikoissanastoa. Toisaalta samalla sanalla voi olla aivan eri merkitys riippuen siitä, missä ryhmässä ollaan. Helluntaipastorin puhuessa saarnassaan voitelusta, hän ei todennäköisesti tarkoita sen enempää leipänsä levitettä kuin autonsa moottoria. Kyse on mitä luultavimmin hengellisestä voitelusta.  ”Omalla kielellä” erotutaan muista ympäröivistä yhteisöistä ja pyritään herättämään mielenkiintoa omaa uskontoa kohtaan. Kieli lisää yhteenkuuluvuutta entisestään.

Sanoilla on valtava voima. Niillä voidaan sitoa ja päästää irti. Sanoilla pystytään lokeroimaan hengellisen yhteisön jäsen omalle tasolleen. Vaikka esimerkiksi sanat tienraivaaja ja erikoistienraivaaja kuulostavat lähes samoilta, käytännössä henkilöiden arvoasteikossa on sekeä ero. Eikä tässä tapauksessa ole kyse tien laadusta, erikoistiestä. Tie ei ole sen erikoisempi kummallakaan kulkijalla. Kyseessä on henkilön, raivaajan erikoisominaisuus, ”erityisyys”.

Toisen henkilön uskon vahvuutta saatetaan kuvata erilaisilla ilmaisuilla. Vanhoillislestadiolaisuudessa saattaa yllättäen joutua laiteille. Se tarkoittaa sitä, että kyseisen henkilön hengellinen polku on kulkeutunut syrjään uskon ytimestä. Jehovan todistajat ilmaisevat samaa asiaa sanoilla epäsäännöllinen ja toimeton. Todistajasta tulee epäsäännöllinen jos hän ei käy säännöllisesti kokouksissa ja toimeton hän on silloin, jos kenttätyö ei huvita.

Joskus sanoilla kikkailu voi herättää närkästystä ulkopuolisissa. Omien termien käyttö voi johtaa myös hankaluuksiin tai aiheettomiin epäilyihin. Nostan esille yhden esimerkin. Jehovan todistajille on tärkeää mainita kokouskutsujen yhteydessä, että kolehtia ei kerätä. Satunnainen pohtia kuvittelee, että tilaisuudessa ei siis kerätä ollenkaan rahaa. Näin ei kuitenkaan ole. Rahaa kerätään, mutta keräystä ei kutsuta kolehdiksi.
Rahaa kerätään lahjalaatikoilla.

Mikä tässä asiassa sitten on ongelmana? Vai onko ongelma tälläkin kertaa omassa päässäni?

No pulma on siinä, että uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus kerätä tilaisuuksissaan ainoastaan kolehtia. Laissa puhutaan kolehdista. Laki ei tunne lahjalaatikoita. Muunlaista keräystä kuin kolehtia ei ole sallittua tehdä seurakunnissa ilman virallista rahankeräyslupaa. Mielenkiintoista asiassa on se, että Valtakunnansaleilla nimen omaan mainostetaan sitä, ettei kyseessä ole kolehti. Mikä se sitten on?

Ampuuko todistajien yhteisö tässä asiassa omaan nilkkaansa, kun haluaa niin kovasti erottua luterilaisesta ja muista kolehtia keräävistä kirkoista?

Lisäpohdintaa. Jos minä menen pitämään omaan seurakuntaani vaikkapa raamattuiltaa, voinko laittaa seinälle oman lahjalaatikon ja pyytää laittamaan sinne lahjoituksia? Olisiko tällainen toiminta sallittua luterilaisessa kirkossa? Tai pitäisikö jonkun seurakunnan alkaa mainostaa jumalanpalveluksiaan tai rukousiltojaan lauseella: ”Tervetuloa, ei lahjalaatikkoa”. Teksti saattaisi jäädä useimmille arvoitukseksi. Todennäköisesti kyseisen sanaleikin ymmärtäisivät vain todistajat.

Aiheesta löytyy lisää pohdintaa myös Johanneksenpojan sivuilta.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin