Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: ”Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan.

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. ”’Valeuutisia’, Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista.

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu ”totta”?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.

Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?

Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi ”onko tämä leipä?” hän voisi saada vastaukseksi että ”ei, se ei ole reikäleipä”.

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.

Herätkää (22.05.1994): Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta – –

Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.

Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.

Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.

Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.

On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.

Linkki: Helsingin Sanomien uutiseen.

Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.

Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.

Juna

Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.

Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edllä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.” Nainen oli Jehovan todistaja.

Oon istunut junanraiteiden päällä – –” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.

Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä.” Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.

– – koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön.” Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.

Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus.” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. […] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön.” Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt ’pallon’ Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?

Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?