Tietosuojasta kysymyksiä Veikko Leinoselle

Jehovan todistajat ovat joutuneet tälläkin viikolla median otsikoihin ikävissä merkeissä. Kyse on korkeimman hallinto-oikeuden vahvistamasta tietosuojavaltuutetun päätöksestä, jonka nojalla todistajia kielletään keräämästä nimilistoja ja tekemästä muistiinpanoja saarnaamistyön yhteydessä.

Muistiinpanoja saa tehdä, jos asianomainen antaa luvan. Todistajien tavassa ongelma on se, että lupaa ei jostain syystä edes haluta kysyä. Niinpä tiedot kerätään edelleen luvattomasti.

Ilta-Sanomat kirjoittaa: ”Kotikäynneillä oli tietosuojavaltuutetun mukaan keskusteltu esimerkiksi ihmisten perhetaustasta, uskonnosta ja huolenaiheista. Saatuja tietoja on kirjattu muistiin tapaamisten jälkeen.”

Tietosuojavaltuutetun mukaan Jehovan todistajien uskonnollinen yhdyskunta ohjaa kyseisten henkilötietojen keräämistä. Jehovan todistajien mukaan jäsenet puhuvat ihmisille yksityishenkilöinä.

Tarkastelen aihetta ensin todistajien oman kirjallisuuden valossa. Esitän sen jälkeen tiedottaja Veikko Leinoselle muutaman teemaan liittyvän kysymyksen.

Tiedostan, ettei hän vastaa minulle, mutta toivon, että joku media, jonka kysymyksiin Leinonen kokee painetta vastata, esittää edes muutaman näistä kysymyksistäni hänelle.

Alla olevat lainaukset on poimittu kirjasta Järjestetyt tekemään Jehovan tahto:

”Kun joku lähtee kanssamme kenttäpalvelukseen, hän esiintyy julkisesti Jehovan todistajana” (s.69)

”Meidän on tärkeää olla yhteistoiminnallisia ja jättää kenttäpalvelusraporttimme säännöllisesti.” (s.80)

”Kenttäpalveluskokouksia talosta taloon -palvelusta varten järjestetään sekä arkisin, että viikonloppuisin.” (s.83)

” – – haaratoimisto antaa seurakunnille ja niistä erillään toimiville julistajille aluemääräykset. – – Alueiden antamisesta ja alueita koskevasta kirjanpidosta voi huolehtia joku avustava palvelija. Alueita on kahdenlaisia: ryhmän alueita ja henkilökohtaisia alueita.” (s.90-91)

”Sen joka ottaa alueen, tulee huolehtia siitä, että se käydään läpi perusteellisesti – – Jokaisesta asunnosta pyritään järkevässä määrin tavoittamaan joku.” (s. 91)

”Kun julistajat ovat yhteistoiminnassa keskenään, seurakunnan alue voidaan käydä läpi perusteellisesti.” (s. 92)

 

 Kysymyksiä tiedottaja Veikko Leinoselle:

1)  Kirjallisuutenne mukaan kenttäpalveluksessa oleva esiintyy julkisesti Jehovan todistajana. Haastatteluissa yhteisönne on väittänyt julistajien toimivan ainoastaan yksityishenkilöinä. Kumpi väitteistä on totta?

2) Kenttäpalveluskokouksia pidetään ryhmissä ennen lähtöä ovelta ovelle -työhön. Ryhmässä sovitaan alueet ja työparit. Onko tämä kokoustaminen yksittäisten yksityishenkilöiden toimintaa vaiko seurakunnan koordinoimaa ja valvomaa?

3) Seurakunnilla on tarkkaan rajatut alueet. Voiko ja saako kuka tahansa todistaja mennä mille tahansa alueelle ”yksityishenkilönä” kenttätyöhön kysymättä asiasta seurakunnaltaan?

4) ”Otetaanko alueet” yksityishenkilönä vaiko julistajana?

5) Jos julistajat ovat ”yhteistoiminnassa keskenään”, niin täyttyykö silloin ajatus yksityishenkilöstä?

6) Luonani on vieraillut muutaman kerran kierrosvalvoja ja tienraivaaja. Ovatko Kierrosvalvojat ja seurakunnan nimittämät tuntivelvoitteella toimivat tienraivaajat, erikoistienraivaajat, osa-aikaiset tienraivaajat myös vain yksityishenkilöitä kentällä käydessään? Entä lähetystyötä tekevät julistajat, joita toimii myös Suomessa ns. ”tarve suuri” -alueilla?

7) Miksi ”yksityishenkilönä” toimiva julistaja on velvollinen raportoimaan kenttätyöstään seurakunnalle?

8) Miksi ette yksinkertaisesti vain voi kysyä ovenavaajalta lupaa tallettaa hänen tietojaan? Mitä tai ketä pelkäätte?

 

Iltalehti kirjoittaa aiheesta.

Ilta-Sanomat kirjoittaa aiheesta.

Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: ”Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan.

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. ”’Valeuutisia’, Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista.

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu ”totta”?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.

Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?

Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi ”onko tämä leipä?” hän voisi saada vastaukseksi että ”ei, se ei ole reikäleipä”.

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.

Herätkää (22.05.1994): Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta – –

Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.

Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.

Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.

Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.

On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.

Linkki: Helsingin Sanomien uutiseen.

Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.

Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.

Juna

Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.

Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edllä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.” Nainen oli Jehovan todistaja.

Oon istunut junanraiteiden päällä – –” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.

Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä.” Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.

– – koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön.” Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.

Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus.” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. […] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön.” Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt ’pallon’ Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?

Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?

Erilaisia raamatuntulkintoja

Raamatusta on moneksi. Sitä luetaan, kunnioitetaan ja siteerataan. Sitä vähätellään, pilkataan ja vihataan. Sen sanomaa voidaan pitää toisaalta totuutena ja aitona, toisaalta taas satuna ja mielikuvituksen tuotteena. Tekstistä noukitaan yksittäisiä jakeita, kappaleita luetaan lukuina ja kokonaisina kirjoina. Moni poimii itselleen mieluisat kohdat ja hylkää epämieluisat.

Raamatun lukijoille on yhteistä tulkitseminen. Jokainen sitä lukeva yksilö, tai yhteisö luo opistaan omanlaisensa. Ja koska Raamattuun tukeutuvia oppeja on monia erilaisia, on tulkintakombinaatioitakin monenlaisia. Mitä vapaamielisemmin yhteisö suhtautuu Raamattuun, sitä useampia tulkintoja samankin seurakunnan sisältä löytyy. Näin on esimerkiksi luterilaisuudessa. Kirkon piiristä löytyy tulkintoja äärilaidasta toiseen, tiukkapipoisista ”näin sanoo Herra” vanhoillisista aina ”kaikki on sallittua kunhan rakastaa” vapaamielisiin uudistajiin.

Sitä vastoin yksilöitään kontrolloiva yhteisö ei anna yksilölle minkäänlaista pelivaraa omien tulkintojen tekemiseen. Luonnollisesti tällainen tiukka yhteisö uskoo lukevansa Raamattuaan sortumatta minkäänlaiseen tulkintaan tai selittelyyn. Koska heillä on Totuus, vain muut tulkitsevat. Tällaisessa yhteisössä on yleensä yksi tai useampi henkilö, joilla on hallussaan avaimet selittää Sanaa, menipä selitys sitten syteen tai saveen, sitä on uskottava.

Otetaan esimerkki. Mitä Raamattu opettaa avioerosta?

Luterilaisen kirkon sisällä avioerosta löytyy monenlaista tulkintaa. Vaikka avioliittoa solmittaessa lähdetään oletuksesta, että liitto on elinikäinen, avioeroa ei juurikaan enää paheksuta. Eroaminen ja uudelleen avioituminen käy luterilaisessa kirkossa helposti. Kolmas tai viides avioliitto on yhtä helppoa solmia kuin ensimmäinenkin, jos aiemmasta puolisosta on saatu laillinen ero.

Poikkeuksiakin on. Niitä on myös luterilaisen kirkon sisällä. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei eroa kovinkaan helposti oteta. Ei, vaikka puoliso olisi väkivaltainen tai narsisti. Avioliitossa pysytään, koska on Jumalan ja seurakunnan edessä luvattu pysyä yhdessä kuolemaan asti.

Jos ero kuitenkin on väistämätön, uutta avioliittoa ei solmita. Vasta entisen puolison kuolema vapauttaa menemään avioon uuden kanssa.

Onko vanhoillislestadiolainen käytäntö julma? Monien mielestä näin varmasti on, mutta se on Raamatun ja Jeesuksen opetuksen mukaista.

Jeesuksen sanat  Matt.19:9 kirjoitetaan vuoden 1938 Kirkkoraamatussa näin: ”Mutta minä sanon teille: joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden ja nai toisen, se tekee huorin; ja joka nai hyljätyn, se tekee huorin.”

Jehovan todistajat soveltavat Raamattua tältä osin. He pyrkivät välttämään eroja, mutta oikaisevat mutkassa.

He tosin opettavat, että ainoastaan haureellisesta saa ottaa eron, mutta naimisiin meno uuden puolison kanssa on hyväksyttyä vain jos entinen puoliso on tehnyt aviorikoksen. Jos huorintekoa ei ole todistettavasti tapahtunut, naimalupaa ei ole. Kyse on hyvin omaperäisestä tulkinnasta.

Todistajien tulkinta on pahimmillaan johtanut tilanteisiin, joissa entinen puoliso on halunnut ”vapauttaa” ex-puolisonsa ja maannut jonkun toisen henkilön kanssa vain siksi, että entinen puoliso pääsisi naimisiin. Jotkut ovat valehdelleet pettäneensä. Jeesuksen opetusta voi siis soveltaa varsin kummallisesti.

Raamatun mukaan eron saa ottaa, jos puoliso pettää, mutta uutta ei saa ottaa jos haluaa noudattaa Jeesuksen ohjetta kirjaimellisesti. Myös Paavalin kirjeissä todetaan, että vasta puolison kuolema vapauttaa uuteen liittoon.

Raamatulla on helppo lyödä. Mitä oikeammassa tuntee olevansa, sitä helpompaa huitominen on. Olennaista olisi muistaa, että synnittömiä ihmisiä ei ole. Jeesuksen mukaan jo toisen ihmisen katsominen himoiten (muun kuin aviopuolison) on huorinteko sydämen tasolla. Tämän tekstin tarkoitus ei ole tuomita tai paheksua uudelleen avioituneita, vaan nostaa esille erilaisia tulkintoja avioerosta, sillä jokaisen yllä olevan kolmen erilaisen tulkinnan sanotaan / uskotaan perustuvan Raamattuun.