Keskustelu vanhoillislestadiolaisesta opista näyttää pysyvän vireänä tietyissä piireissä, kuten esimerkiksi Kotimaa24:n keskustelupalstalla. Aihe herättää vahvoja tunteita. Lukijoista löytyy niin oppien ja raamatuntulkintojen kiivaita puolustajia kuin kipakoita kritisoijiakin. Harvempi kommentoija malttaa pysyä tyynenä. Toisaalta myös esille nostetut aiheet ovat luonteeltaan koskettavia.

Kuluneen viikon aikana on tartuttu jälleen kerran vanhaan tuttuun aiheeseen, suurperheen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. Uuden keskustelun avasi uupunut äiti. Hän kuvaa omaa pohdintaansa epäilyjen kautta uskonkriisiin. Uskoaan Jumalaan hän ei ole menettänyt, luottamuksensa vanhoillislestadiolaisen liikkeen erehtymättömyyteen hän sitä vastoin on kadottanut. Yhteisö on hänelle edelleen rakas, mutta sen toimintatapoja hän ei enää voi käsittää.

Uupunut äiti kuvailee tilannettaan sanoilla: “Kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta”.
Äidin teksti on kerännyt tähän mennessä lähemmäs neljäkymmentä kommenttia.

Toinen kirjoitus tulee liikkeen sisältä ja siinä niin ikään anonyymi kirjoittaja haluaa tuoda esille, miksi hän haluaa pysyä lauman mukana. Tässä tekstissä puhuu suurperheen isä, jonka mielestä ehkäisyn käyttäminen on suuri synti Jumalaa vastaan. Kirjoittaja toteaa että raskain aika heillä oli silloin, kun perheessä oli viisi pientä lasta.

Näin varmasti olikin, mutta pienellä ironialla maustettulla kommentilla toteaisin, että tämäkään isä ei ole ainuttakaan lastaan kantanut vatsassaan, kärsinyt raskausaikojen vaivoja pahoinvointeja ja väsymystä. Hän ei ole synnyttänyt ainuttakaan, ei kivulla eikä kivuttomasti. Hänen vaimonsa on hoitanut imetykset, vauvanhoidot ja todennäköisesti myös muun kulloisenkin katraan huolenpidon miehen ollessa töissä kodin ulkopuolella. Aika kultaa muistot, sanotaan. Millainen olisi ollut tämän miehen vaimon kirjoittama blogiteksti raskaimpien vuosien aikana?

On täysin eri asia taputella raskaana olevan vaimon vatsaa ja tunnustella vauvan liikkeitä kuin tuntea monikiloisen pienokaisen liikkeet ja potkut sisällään päivästä ja tunnista toiseen. En vähättele suurperheen isän roolin raskautta, mutta tiedän mitä on synnyttää, imettää, helliä ja hoivata. Toisin sanoen tiedän hyvin, mitä on olla kotiäiti 24/7, vaikka minulla ei ole edes viittä lasta.

Onko vanhoillislestadiolainen usko ahdistavaa? On ja ei. Tunteet ovat subjektiivisia ja ne riippuvat aina kokijastaan. Osa, toivon että suurin osa, vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenistä ei koe ahdistusta siitä muotista, jolla “vl-uskovaisuus” todistetaan. Toinen joukko, toivottavasti hyvin pieni otos, kokee henkistä ja hengellistä painostusta yhteisössä. Heidän toiveensa poikkeavat “toiveista”, joita “uskovan” kuuluu toivoa.

Uupunut äiti kirjoittaa blogitekstissään: “Juuri tälläkin hetkellä sadat ja tuhannet äidit kamppailevat tässä Suomen maassa samanlaisessa ahdingossa. Monta naista tiedän salaa mieheltään lukeneen Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Salaa.”

Jälkimmäisen blogitekstin suurperheellinen isä kertoo uskovansa saavansa tekstiinsä enimmäkseen negatiivista palautetta ja lopettaa tekstinsä puhuttelevasti näin: “Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.”

Mitä minä vanhoillislestadiolaisuutta tutkivana kirjailijana toivon? Minä toivon, todellakin toivon tässä suvaitsevaisuuden nimiin vannovassa ajassa, että jokainen vanhoillislestadiolainen saa elää rauhassa ja uskoa ja elää niin kuin uskoo. Myös ne vanhoillislestadiolaiset jotka uskovat, että ehkäisy on sallittua.