Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.

Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.

Juna

Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.

Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edllä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.” Nainen oli Jehovan todistaja.

Oon istunut junanraiteiden päällä – –” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.

Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä.” Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.

– – koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön.” Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.

Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus.” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. […] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön.” Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt ’pallon’ Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?

Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?