Avainsana: Jehovan todistajat

Vartiotornin varjossa – poistettuja tekstejä osa 2

Tässä tekstisarjassa nostan kirjoistani pois jätettyjä kohtia blogiini –  Millaisia pohdintoja tein todistajien raamatuntulkinnoista ja mitä löytöjä kaivoin esille todistajuutta käsittelevästä aiemmasta kirjallisuudesta.

Trevor Willis on entinen Jehovan todistaja. Hän on kirjoittanut kirjan (Can Jehovah’s Witnesses survive?) kokemuksistaan ja käsittelee käsittelee kirjassaan myös joitain todistajien opetuksia. Eräässä luvussa pohditaan Harmagedonia.

“Willis toteaa todistajien opettaneen, että Harmagedonin taistelusta selviytyy vain uskollisena todistajana. He ovat odottaneet sotaa jo yli sata vuotta. Willis kysyykin, miten joku todistaja voi olla pettynyt siitä, ettei tuota hirvittävää tuhoa ole vielä tullut? Hän ihmettelee, että kun tajuaa inhon jota useimmat tuntevat kansanmurhia kohtaan (esimerkiksi Hitlerin toteuttamaa kansanmurhaa), on vaikea nähdä, kuinka joku ihmisryhmä odottaa sellaista innolla.

Willis kysyy, kuka edes haluaisi elää maailmassa, jota johtaa sellainen Jumala, joka pystyy määräämään todistajien odotteiden kaltaisen teurastuksen? Lisäksi ihmiskunnan katastrofista jäljelle jääneet todistajat joutuisivat viettämään lopun ikuisuuden tietäen, että mikä tahansa virhe voisi johtaa heidän teloitukseensa rakastamansa Jumalan toimesta. He luottavat, että selviytyessään ensimmäisestä tuhannesta vuodesta he saavuttaisivat täydellisyyden, jonka jälkeen he eivät enää todennäköisesti lankeaisi syntiin.

Willisin mukaan ongelma on siinä, että todistajat uskovat myös ensimmäisten ihmisten Adamin ja Eevan olleen täydellisiä, mutta siitä huolimatta nämä kääntyivät Jumalaa vastaan. Samoin teki täydellinen enkeli ja hänestä tuli paholainen. Willis kysyykin, mikä saa todistajat uskomaan, että heidän olisi yhtään helpompaa noudattaa sääntöjä uudessa maailmassa kuin Adamilla ja Eevalla paratiisissa? Entä sitten kun paholainen tuhannen vuoden päästä vapautetaan?

Willis kiteyttää pohdiskelunsa Raamatun opetuksiin. Raamattu ei nimittäin opeta, että Jumala suunnittelee teurastavansa miljardeja ihmisiä. Kristityt uskovat, että Jeesus tulee hallitsemaan maata, ei tuhoamaan sitä. Se että koko ihmiskunta tuhottaisiin, osoittaisi että heidät olisi jo tuomittu. Raamatun mukaan tuomio tapahtuu vasta kuoleman jälkeen.
Willisin mielestä ei ole syytä, miksi kokonaisia yhteiskuntia pitäisi tuhota vain siksi, että he eivät ole osallistuneet Vartiotorniseuran kokouksiin tai lukeneet kaikkia heidän viimeisimpiä julkaisujaan.”

Uskotko sinä?

Vartiotornin varjossa – poistettuja tekstejä osa 1

Uusin kirjani Vartiotornin varjossa ilmestyi vajaat pari viikkoa sitten. Kirjasta paisui melkoinen tietopaketti. Sivuja siinä on noin 450. Materiaalia on paljon ja jotain jouduttiin myös karsimaan jo toimitusvaiheessa. Eräs osio, josta karsittiin, oli opilliset kysymykset ja vuosien varrelta löytyneet järjestön kummallisuudet, joita käsikirjoituksessa olikin mukana vain pieni määrä.

Ajattelin nostaa pois jätettyjä kohtia tänne blogiini – millaisia pohdintoja tein todistajien raamatuntulkinnoista ja mitä löytöjä kaivoin esille todistajuutta käsittelevästä aiemmasta kirjallisuudesta. Tulen jatkossa pohtimaan myös niitä asioita, jotka mielestäni osoittavat selvästi todistajuuden olevan harhaoppi.

Poistettua materiaalia osa 1:

Kuinka moni todistaja on tietoinen siitä, että vuonna 1935 seuran tuolloinen kakkosmies Clayton Woodworth yritti lanseerata Jehovan todistajien järjestölle omaa kalenteria?

Hän antoi viikonpäiville uudet nimet: valonpäivä, taivaanpäivä, maanpäivä, tähdenpäivä, elämänpäivä, ihmisenpäivä ja jumalanpäivä.

Myös kuukaudet nimettiin uudestaan: lunastus, elämä, (Visitment – en löytänyt tälle sopivaa käännöstä), vapaus, puolustus, toivo, kuningas, rauha, järjestys, Sana, Jehova ja temppeli. Nimien lisäksi myös kuukausissa olevien päivien määrää muutettiin. Esimerkiksi ensimmäisessä, kolmannessa, viidennessä, yhdeksännessä ja yhdennessätoista kuussa oli vain 29 päivää.

Koska ajanlasku aloitettiin Jeesuksen kuolemasta, myös vuosi 1935 olisi haluttu muuttaa vuodeksi 1903.

Ymmärrettävistä syistä Rutherford ei halunnut ottaa ehdotettua teokraattista kalenteria käyttöön.

t. Aila
Valonpäivänä, järjestyksen kuussa 1983 
(Woodworthin ajanlaskun mukaan)

Karttamiskirja & Jehovan todistajat

Seuraava kirjaprojektini on lähtenyt liikkeelle mukavasti. Suunnitelmissa on kirja, joka käsittelee Jehovan todistajien karttamisoppia ja sen vaikutusta todistajien järjestön sisällä, yhteisöstä irtautuneissa, irtautumista pohtivissa henkilöissä sekä muissa joita asia koskettaa läheisesti. Haastatteluvastauskirjeitä on saapunut tähän mennessä 25, joista kaksi on tullut Ruotsista. Olen aloitellut sisällön hahmottelua ja alustavan sisällysluettelon ensimmäinen versio on valmis.

Työskentelyyn liittyy monenlaista puuhaa. Aineisto ei taaskaan ole sieltä kevyemmästä päästä. Syksyllä ilmestyvä kirja vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä oli monin tavoin vaikea työ. En usko, että tämä projekti on yhtään helpompi. Osa entisten (ja muutaman nykyisenkin) Jehovan todistajien kokemuksista ovat koskettavia ja raskasta luettavaa. On vaikea ymmärtää, miten joku voi kutsua oman lapsensa hylkäämistä rakkaudelliseksi teoksi.

Yksi osa kirjaprojektia on lukea aihetta käsittelevää kirjallisuutta. Viimeksi luin Kyria Abrahamsin kirjaa I’m Perfect, You’re Doomed. Hyllyssä odottelee lukuvuoroaan useampia aihetta käsitteleviä kirjoja. Ensimmäistä kirjaani (Päästä meidät pelosta) tehdessäni luin Diane Wilsonin kirjan Awakening of a Jehovah’s Witness ja voin suositella kyseistä kirjaa kaikille Jehovan todistajien opista ja aiheesta kiinnostuneille.

On käsittämätöntä, kuinka paljon ahdistusta ja pahaa oloa uskonnoilla voidaan aiheuttaa, jos niitä käytetään väärin. Toivon, että kirjani voisivat aiheuttaa edes pieniä liikahduksia sydämissä ja oppien epäterveissä tulkinnoissa. Jos yksikin lukija saa apua ahdistukseensa tai pelkoihinsa, löytää kirjoista vertaistukea tai vastauksia ongelmiensa ratkaisuihin, kirjat ovat saavuttaneet tarkoituksensa.

Karttaminen on julmaa ja yhteisö joka pakottaa perheenjäsenet karttamaan ja hylkäämään toisensa, on julma yhteisö.

Voiko hengellisyyden mitata karvojen määrästä?

Ei parta pahoille kasva, toteaa vanha sananlasku. Useimmille miehille parta kasvaa aivan pyytämättä ja luonnostaan. Vaikka puhutaan parran kasvattamisesta, ei kyse ole aktiivisesta toiminnasta. Parta kasvaa itsestään ja pysyy naamassa kunnes siitä pois ajetaan.

Hengellisessä mielessä parta on mielenkiintoinen aihe. Muutamissa kotoisessa Raamattuun perustuvissa uskonnollisissa yhteisöissä parta tai parrattomuus on keino kontrolloida yhteisön miehiä. Tulkintoja löytyy niin puolesta kuin vastaan. On yhteisöjä, joissa partaa pidetään pahana. Mieheltä saatetaan evätä kasteelle pääsy tai puheoikeus kokouksissa, jos naama ei ole sileäksi ajeltu. Vastaavasti toisessa ryhmässä kielletään parran ja myös muiden ihokarvojen ajaminen.

Loogisesti ajatellen parran kasvattaminen / kasvaminen on luonnollisempaa kuin sen pois ajaminen. Tuntuu kummalliselta jos parranajoa perustellaan Raamatulla ja samalla uskotaan, että Jumala on luonut ihmisen, siis myös miehen ja hänen partansa. Vai loiko Jumala ihmisen ja parta puolestaan on peräti paholaisen keksintöä? Olisiko miehelle luotu parta vain siksi, että on syntiä “kasvattaa” sitä, varsinkin kun se kasvaa kasvattamatta? Kenen säännöistä on kyse? Jumalanko, todellako?

Yhtä ankaralta tuntuu vaatimus siitä, että tullakseen hyväksytyksi hengelliseen yhteisöön, on pakko kasvattaa parta. Raamatulliselta ja luomisteorian kannalta katsottuna kyseinen sääntö olisi kuitenkin loogisempi. Harvemmalle naiselle kasvaa parta, mutta muita ihokarvoja kyllä. Jos kainalokarvoja ei poista, ne rehottavat myös kauniimmalla sukupuolella. Entäpä jos seurakuntasi pastori kieltäisi naisilta kainalo- ja säärikarvojen ajamisen? Sääntö on todellisuudesta eräässä pienessä suomalaisessa uskonnollisessa yhteisössä.

Lainaus kirjastani Päästä meidät pelosta:

Harva  tuijottaa kummeksuen parrakasta miestä. Ympäristössä on totuttu näkemään enemmän tai vähemmän karvaisia miehiä. Karvaisen naisen asema on hankalampi, ainakin silloin kun naisten karvattomuus on ympäristön normi. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, hengellinen yhteisö voi alkaa kontrolloida jopa naisten karvoituksen määrää. Maitobaarissa alettiin suhtautua ihokarvoihin aivan erityisellä tavalla. Yhteisön normiksi muodostui miesten kohdalla huoliteltu parta ja naisten piti vastaavasti jättää karvansa ajamatta sääristä ja kainaloista. Hiustenkin tuli olla naisilla pitkät. Koska auktoriteettien sanomaan luotettiin, ihokarvojen ajamattomuus hyväksytttiin, vaikka se herätti yhteisön naisjäsenissä kysymyksiä. Varsinkin kesät olivat hankalia. Millaisia vaatteita käyttää kesähelteellä, etteivät ajamattomat kainalokarvat näkyisi muille?

Koska naisten piti antaa säärikarvojen kasvaa, minua tuijotettiin kesäisin. En koskaan täysin tottunut siihen. Surin sitä, että jouduin kärsimään loukkaavista katseista, en pystynyt näkemään siinä mitään hengellistä sankaruutta. Johtaja vakuutti, että pian toiset naiset tulisivat kyselemään evankeliumin perään, kun näkivät meidät näin “vapautuneina”. Niin ei koskaan käynyt.

Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen

Olisi mielenkiintoista saada opin lanseeraajilta vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Millä tavoin säärikarvojen määrä osoittaa tai osoitti evankeliumin vapauden? Voiko joku ryhmän ulkopuolinen todella pelastua Konsernin jäsenten ajamattomien kainalokarvojen takia?”

Edelleen ihmettelen samaa asiaa. Voiko joku vakavissaan väittää, että hengellisyyttä pystyy mittaamaan ihokarvojen määrästä? Onko joku tullut joskus uskoon nähtyään kanssasisaren ah´ niin vapaat kainalokarvat? Epäilen. Kyse on tässäkin säännössä vain ihmisten manipuloimisesta ja alistamisesta. Karvojen ja hiusten määrä, laatu tai väri ei ole pelastuskysymys.

Sanoilla kikkailua?

Monilla uskonnollisilla yhteisöillä on omaa erikoissanastoa. Toisaalta samalla sanalla voi olla aivan eri merkitys riippuen siitä, missä ryhmässä ollaan. Helluntaipastorin puhuessa saarnassaan voitelusta, hän ei todennäköisesti tarkoita sen enempää leipänsä levitettä kuin autonsa moottoria. Kyse on mitä luultavimmin hengellisestä voitelusta.  “Omalla kielellä” erotutaan muista ympäröivistä yhteisöistä ja pyritään herättämään mielenkiintoa omaa uskontoa kohtaan. Kieli lisää yhteenkuuluvuutta entisestään.

Sanoilla on valtava voima. Niillä voidaan sitoa ja päästää irti. Sanoilla pystytään lokeroimaan hengellisen yhteisön jäsen omalle tasolleen. Vaikka esimerkiksi sanat tienraivaaja ja erikoistienraivaaja kuulostavat lähes samoilta, käytännössä henkilöiden arvoasteikossa on sekeä ero. Eikä tässä tapauksessa ole kyse tien laadusta, erikoistiestä. Tie ei ole sen erikoisempi kummallakaan kulkijalla. Kyseessä on henkilön, raivaajan erikoisominaisuus, “erityisyys”.

Toisen henkilön uskon vahvuutta saatetaan kuvata erilaisilla ilmaisuilla. Vanhoillislestadiolaisuudessa saattaa yllättäen joutua laiteille. Se tarkoittaa sitä, että kyseisen henkilön hengellinen polku on kulkeutunut syrjään uskon ytimestä. Jehovan todistajat ilmaisevat samaa asiaa sanoilla epäsäännöllinen ja toimeton. Todistajasta tulee epäsäännöllinen jos hän ei käy säännöllisesti kokouksissa ja toimeton hän on silloin, jos kenttätyö ei huvita.

Joskus sanoilla kikkailu voi herättää närkästystä ulkopuolisissa. Omien termien käyttö voi johtaa myös hankaluuksiin tai aiheettomiin epäilyihin. Nostan esille yhden esimerkin. Jehovan todistajille on tärkeää mainita kokouskutsujen yhteydessä, että kolehtia ei kerätä. Satunnainen pohtia kuvittelee, että tilaisuudessa ei siis kerätä ollenkaan rahaa. Näin ei kuitenkaan ole. Rahaa kerätään, mutta keräystä ei kutsuta kolehdiksi.
Rahaa kerätään lahjalaatikoilla.

Mikä tässä asiassa sitten on ongelmana? Vai onko ongelma tälläkin kertaa omassa päässäni?

No pulma on siinä, että uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus kerätä tilaisuuksissaan ainoastaan kolehtia. Laissa puhutaan kolehdista. Laki ei tunne lahjalaatikoita. Muunlaista keräystä kuin kolehtia ei ole sallittua tehdä seurakunnissa ilman virallista rahankeräyslupaa. Mielenkiintoista asiassa on se, että Valtakunnansaleilla nimen omaan mainostetaan sitä, ettei kyseessä ole kolehti. Mikä se sitten on?

Ampuuko todistajien yhteisö tässä asiassa omaan nilkkaansa, kun haluaa niin kovasti erottua luterilaisesta ja muista kolehtia keräävistä kirkoista?

Lisäpohdintaa. Jos minä menen pitämään omaan seurakuntaani vaikkapa raamattuiltaa, voinko laittaa seinälle oman lahjalaatikon ja pyytää laittamaan sinne lahjoituksia? Olisiko tällainen toiminta sallittua luterilaisessa kirkossa? Tai pitäisikö jonkun seurakunnan alkaa mainostaa jumalanpalveluksiaan tai rukousiltojaan lauseella: “Tervetuloa, ei lahjalaatikkoa”. Teksti saattaisi jäädä useimmille arvoitukseksi. Todennäköisesti kyseisen sanaleikin ymmärtäisivät vain todistajat.

Aiheesta löytyy lisää pohdintaa myös Johanneksenpojan sivuilta.