Pyhät, pahat ja pelokkaat

Uusin kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat julkistettiin viime viikolla. Aihe herätti jo jonkin verran kiinnostusta mediassa ja tulikin istuttua muutamia kertoja bussissa Helsingin ja Lohjan välillä. Osa haastatteluista tuli suorina lähetyksinä, nauhoitetun haastattelun lähetyspäivä ei ole vielä tiedossa.

Joku ehkä miettii, että miksi ihmeessä minun pitää koko ajan kirjoittaa hengellisestä väkivallasta. Suurin syy on siinä, että muutos terveempään suuntaan on hyvin hidasta tai muutosta ei näytä tapahtuvan ollenkaan. Huolimatta siitä, että epäterveitä opinkohtia nostetaan esille, jäseniä satuttavat käytännöt jatkuvat: Lapsia pelotellaan, aikuiset pelkäävät, yhteisöissä ahdistutaan suorituspaineista, vapaaehtoistyö koetaan pakollisena ja pahimmassa tapauksessa jäseniä hyväksikäytetään taloudellisesti tai seksuaalisesti.

Tällaisia asioita ei pitäisi tapahtua hengellisissä yhteisöissä. Jos raamattuopetus aiheuttaa lapsille, nuorille, aikuisille ja vielä vuosia yhteisön jättämisen jälkeen painajaisia, on jotain pahasti pielessä.

Kuuluuko Raamatun sanomaan se, että ihmiset pitää sitouttaa pelolla? Opettiko Jeesus pelkäämään demoneita? Kerrotaanko Raamatussa esimerkkejä siitä, että jossain esineessä olisi ollut demoni? Vastaukset ovat ei, ei ja ei.

Moni Jehovan todistaja on pelännyt lapsena smurffileluja, koska hänelle on kerrottu, että niissäkin voi olla demoni.

Vajaa puolet tässä kirjassa haastatelluista on entisiä todistajia. Aineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että heillä on keskimääräisesti eniten pelkoja ja myös pelon kohteita: demonit, vainot, Harmagedon, yhteisön ulkopuoliset ihmiset, maailma, yhteisöstä irtautuneet (varsinkin niin sanotut luopiot), ulkopuolelta tuleva järjestöön kohdistuva kritiikki (kirjat, artikkelit ja ihmiset) jne.  Myös painajaisia oli eniten muihin yhteisöihin verrattuna.

Erityisen huolestuttavaa oli se, että todistajien keskuudessa ilmeni paljon itsetuhoisuutta. Tapauksia oli paljon, vaikka yhteisö pitää itseään ”maailman onnellisimpana” kansana. Eräästäkin pienestä suomalaisesta noin 50 hengen seurakunnasta peräti kolme nuorta oli yhtä aikaa suljetulla osastolla. Yksi heistä lähti tästä elämästä oman käden kautta.

Uskon ihmeisiin. Voisiko tapahtua sellainen ihme, että Jehovan todistajien johto täällä Suomessa katsoo peiliin ja pohtii niitä keinoja, joilla estetään lasten pelkoja, jäsenten masennuksen lisääntyminen ja vakavien itsetuhoisten asioiden pohdinta? Kannusteeksi sana todistajuudesta  …
Herätkää!

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Palautetta Vartiotornin varjosta

Kiitän ja ihmettelen. Kiitokset osoitan niille henkilöille, jotka ovat kommentoineet kirjaani luettuaan sen. Olen saanut sähköpostitse useita viestejä niistä ajatuksista, joita kirjani on herättänyt. Pääosin lukijoiden palaute on ollut myönteistä. Lehtien ja blogien kirja-arvosteluissa on moitittu lähinnä haastattelulainausten määrää, kuulemma vähempikin olisi riittänyt. Myönnän syyllisyyteni. Yritin karsia lainauksia parhaani mukaan, mutta eräs kirjan ideoista on tuoda esille niitä kokemuksia ja tunteita, joita elämä Jehovan todistajana on tuonut muassaan.

Kiitän myös sitä hyvin vähäistä itse kirjaan liittyvää kritiikkiä, jota olen saanut anonyymisti. Olen pahoillani, jos kirjassa on joku väärä vuosiluku. En ole omasta päästäni niitä keksinyt. Tietopohjainen aines perustuu lähdekirjallisuuteen. Jos lähdekirjallisuudessa on ollut virheellinen vuosiluku, on luonnollista että virhe on siirtynyt myös kirjaani.

Teoksen tarkoitus ei ole esitellä todistajuuden historiaa, vaan tuoda esille karttamisopin vaikutuksia todistajien ja entisten todistajien elämässä. Todistajuuden historiaa tutkiville on tarjolla huomattavasti parempia kirjoja.

Ihmettelen. Ihmettelen sitä raivoa, jonka Vartiotornin varjossa on herättänyt eräällä Jehovan todistajia käsittelevällä keskustelupalstalla. Joku tai jotkut henkilöt ovat mitä ilmeisemmin loukkaantuneet todella pahasti siitä, että olen uskaltanut lähteä arvostelemaan todistajuutta. Kyseisten kirjoitusten kärki ei siis kohdistu kirjaan, vaan haastattelemiini henkilöihin ja persoonaani. Lähes kaikki mahdollinen, jota voi vähätellä, nollata ja pilkata, on nostettu esille. Jopa yli vuosikymmen sitten edesmenneet vanhempani on haukuttu.
Nostan tähän esille muutaman asian, jota on kritisoitu. Asiantuntijuus. En ole missään yhteydessä nimennyt itseäni jehovantodistajuuden asiantuntijaksi. Kirjassani todellisia asiantuntijoita ovat informantit, jotka ovat olleet itse todistajia kymmeniä vuosia.

Lapsuuden pelot. Keskustelupalstalla on huomioitu eräässä haastattelussa esille ottamani aihe lapsuuden peloista. Otin vertauskuvaksi joulutortut. Parempi vertauskuva olisi ollut rusinapaketti, joka tulee ilmi erään haastattelemani henkilön tekstistä. Lapselle pelko on todellista. Nimimerkki Pumpuli pelkäsi Jehovan vihaa rusinoiden syömisen takia.

Opettaja antoi minulle yksi vuosi ”joulupussin” jonka muut saivat joulujuhlassa (johon en tietenkään osallistunut) etukäteen. Piilotin pussin reppuun ja söin yöllä salaa rusinoita peiton alla. Olin varma että joudun Harmagedoniin ja Jehova vihaa minua ”joulurusinoiden” syönnin takia. Taisin itkeäkin hiukan, kun en pystynyt pysymään uskollisena Jehovalle vaan söin rusinoita himoissani (tapahtui ala-asteella).
Pumpuli

Oletan, että herjaviestien takana on joko nykyisiä tai entisiä todistajataustaisia ihmisiä. Tavallisilla ”maailmallisilla” tuskin olisi tarvetta jatkaa persoonaani kohdistuvaa vihaviestien tulvaa viikosta toiseen. Viestit herättelevät myös ihmettelemään järjestön henkistä terveyttä, sillä hedelmistään puu tunnetaan. Saimme Vuokon kanssa palautetta vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevästä kirjastamme, mutta palautteen taso oli huomattavasti sivistyneempää kuin viime viikkoina esille nostetut asiat.

Yritin odotella, josko tilanne rauhoittuisi, mutta kun muutosta ei ollut havaittavissa, vein asian eteenpäin tällä viikolla. Noudatin viimein lakimiehen ja poliisin yli kuukausi sitten antamia ohjeita. Aika näyttää, oliko siitä mitään hyötyä.

Positiivinen hyöty nettikiusaamisesta on ollut se, että aloin pohtia enemmän jehovantodistajuuteen liittyviä pelkoja ja päätin jatkaa tutkimustyötä aiheen tiimoilta. Suunnittelen parhaillaan uutta kirjaa, jossa tulen käsittelemään lapsuuden ja aikuisuuden aikaisia hengellisiä pelkoja.

Kiitokset siis niille häiriköille, jotka innostivat minut tarttumaan uuteen aiheeseen. Näillä mennään.  :-)

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Tauon paikka – käsikirjoitus on kustannustoimittajalla

Käsikirjoitus Vartiotornin varjossa lähti kustantajalle kolmisen viikkoa sitten. Nyt on aikaa tehdä pihatöitä ja nollata ajatuksia pitkän työrupeaman jälkeen. Kirjoitusprosessi vei voimia sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos mahdollista, haastatteluaineisto oli edellistäkin kirjaa (Usko, toivo ja raskaus) raskaampaa.

Loppuvaiheessa yksi haastattelu putosi pois, sillä en saanut enää sähköpostitse yhteyttä sen kirjoittajaan. Aineistoksi jäi 64 kirjettä. Mukana ei ole yhtään karttamista puolustavaa tekstiä, muutoin kuin järjestön kirjallisuudesta poimittuina, sillä kukaan aktiivitodistaja ei lähettänyt vastauksia, joita olisin voinut hyväksyä kirjaan. Yhtä ainokaista vain nimimerkillä lähetettyä anonyymiä Jt-tekstiä en kelpuuttanut mukaan.

Harmillista oli myös se ettei Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen suostunut kommentoimaan aihetta. Oletan, että hän joutuu kirjan tiimoilta syksyllä julkisuuteen, mikäli media kiinnostuu aiheesta.

Käsikirjoitus on työstettävänä kustannustoimittajalla. Nyt voi vain odotella palautetta ja korjausehdotuksia.

Tämän piti olla pieni projekti. Aihepiiri laajeni ja lähettäessäni käsikirjoituksen se oli taas edellistä käsikirjoitusta pitempi. Olisiko kyse jostain ”Harry Potter” -ilmiöstä, jossa jokainen uusi kirja on aina edellistä paksumpi? Täytyy toivoa, että kustannustoimittaja karsii pois turhat rönsyt, jos niitä on.

Olen edelleen sitä mieltä, että hengellisyys ja uskonto on ”oikein käytettynä” hyvä asia, samalla tavalla kuin vesi on oikeassa suhteessa annettuna hyväksi kasville. Vastaavasti kuin liikakastelu tappaa kasvin, painostaminen ja hengellisyyteen pakottaminen voi tappaa henkilökohtaisen uskon. Jäljelle jää vain uskonnon suorittaminen.

Hengellisyys on tunnetta ja tekoja sopivassa suhteessa. Tulevaan kirjaan palatakseni, todistajuudessa minua hämmästyttää tunteiden vähyys tai oikeastaan niiden laimeus. Se, että kokouksia nimitetään juuri kokouksiksi, on loogista, sillä ne ovat kokouksia, asiallisia ja kaavamaisia sellaisia. Elävään musiikkiin ja vapautuneeseen tunnelmaan tottuneelle, ne eivät sovi.

Kaikkeen tietysti tottuu ja sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Todennäköisesti kokouksiinkin tottuu ja oppii pitämään niistä, ainakin jos uskoo järjestön kirjallisuutta, jossa kuvataan toistuvasti miten erinomaisia, hyviä ja tarpeellisia kokoukset ovat.

Nyt pitäisi suunnitella seuraavaa projektia. Muutamia ideoita on jo tullut mieleen, mutta mikään niistä ei ole vielä noussut ylitse muiden. Kuningasideaa odotellessa voi möyhiä puutarhaa ja puuhailla kasvihuoneessa. Aurinkoista ja lämpöistä toukokuun loppua kaikille tasapuolisesti.   :-)

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Kuulumisia kirjaprojektista: Vartiotornin varjossa

Ajattelin laittaa hieman väliaikatietoa tulevasta kirjasta. Projekti etenee mukavaa vauhtia, mutta vie melkoisesti voimia.

Haastatteluja tuli kaikkiaan 65 kappaletta. Suuret kiitokset vastanneille. Lähes kaikki vastaajista (58) ovat entisiä Jehovan todistajia. Saamani kirjeet ovat hyvin koskettavia.  Moni  haastatelluista on menettänyt useita läheisiä ihmissuhteita. Osa on kokenut totaalisen hylkäämisen kaikkien entisten Jehovan todistajien taholta.

Olen käynyt muutama viikko sitten tutustumassa Jehovan todistajien kokoukseen Tikkurilassa sekä ollut puhelimessa yhteydessä tiedottaja Veikko Leinoseen. Valitettavasti Leinonen ei suostunut antamaan haastattelua kirjaa varten.

Mitä enemmän tutkin karttamisasioita, sitä kummallisempia tilanteita eteeni tulee.

Kävin perjantaina Helsingissä Asematunnelissa keskustelemassa muutaman todistajan kanssa. Ensimmäiset kaksi todistajaa olivat vanhempia herrasmiehiä. Kysyin heiltä, miksi entisten Jehovan todistajien kanssa ei saa pitää yhteyttä. Vanhempi miehistä totesi olleensa kahdeksankymmentä vuotta Jehovan todistaja ja että jos todistajuudesta irtautuneet saisivat tulla seurakunnan tilaisuuksiin, kohta kaikki seurakunnan jäsenet olisivat huoria, hänkin.

Melkoisen rankkaa ja leimaavaa puhetta.

Vaikuttaa siltä, että harvempi Jehovan todistaja kykenee ymmärtämään, mitä todistajuuden jättäminen todellisuudessa on ja millaisia syitä irtautumisille löytyy. Eniten olen ihmetellyt jokseenkin täydellistä empatian puutetta ja sitä, kuinka törkeästi entisistä todistajista puhutaan ja miten ilkeästi heitä voidaan kohdella. Mustavalkoisuus ja silmien sulkeminen kiusaamiselta on hämmentävää.

Toivottavasti syksyllä ilmestyvä kirjani saa aikaan vähintäänkin keskustelua aiheesta. Uskonnonvapaus tulee sallia kaikille, myös Jehovan todistajien perheeseen syntyneille ihmisille ja niille aikuisena todistajuuteen kääntyneille, jotka ovat pettyneet järjestöönsä ja haluavat erota yhteisöstä.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Vuoden vaihtuessa

Viime kuukausina blogin kirjoitusvauhti on hidastunut entisestään. Syyllisiä löytynee kaksi. Ensimmäinen syy lienee se, että liityin viimein Facebookiin syyskuun alussa ja olen päivittänyt sinne jonkin verran kuluneen syksyn tapahtumia. Toisena hidastavana tekijänä on ollut uusi Jehovan todistajien karttamisoppia käsittelevä kirjaprojektini, joka on vienyt aikaa ja energiaa. Aihe ja saamani tekstit ovat raskaita käsitellä.

Jehovan todistajia käsittelevän kirjan informantteja, eli sähköpostitse kirjaan haastateltuja, on tällä hetkellä 54. (Voin ottaa vielä muutaman henkilön mukaan tammikuun aikana, jos kiinnostuneita löytyy). Kirja ilmestynee syksyllä 2015.

Loppuvuonna on tapahtunut monenlaista. Eniten tavallisesta arjesta poikkeavia tapahtumia ovat olleet vierailu Aamu-tv:n suorassa lähetyksessä, radiohaastattelut, Helsingin kirjamessut sekä käynti lokakuussa UUT ry:n edustajien kanssa sisäministeriössä tapaamassa ministeri Päivi Räsästä.

Marraskuun yllätys oli kun Usko, toivo ja raskaus valittiin yhdeksi tämän syksyn Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Kirjasta on tullut paljon myönteistä palautetta ja siitä on tähän mennessä otettu jo kolme painosta. Useimmista kirjastoissa se löytyy varatuimpien kirjojen joukosta.

Tapahtumarikas vuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Käsikirjoituksen työstäminen jatkuu lyhyen joulutauon jälkeen. Joulukuussa sain myös kuulla, että Suomen tietokirjailijat ry myönsi projektille apurahaa alkuvuodeksi. Siitä suuret kiitokset jo etukäteen.
Jos jotain olen tähän mennessä kirjailijan työstä oppinut, niin ainakin sen, että harvempi pystyy elämään yksinomaan kirjoitustyöstä saamillaan tuloilla. Tuntipalkkaa ei kannata laskea, jos ei halua pahoittaa mieltään. Nykyään olenkin alkanut pitää kirjailijan työtä yhtenä kutsumusammateista.

Rauhaisaa vuodenvaihdetta ja siunausta tulevalle vuodelle 2015!

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin