Voiko hengellisyyden mitata karvojen määrästä?

Ei parta pahoille kasva, toteaa vanha sananlasku. Useimmille miehille parta kasvaa aivan pyytämättä ja luonnostaan. Vaikka puhutaan parran kasvattamisesta, ei kyse ole aktiivisesta toiminnasta. Parta kasvaa itsestään ja pysyy naamassa kunnes siitä pois ajetaan.

Hengellisessä mielessä parta on mielenkiintoinen aihe. Muutamissa kotoisessa Raamattuun perustuvissa uskonnollisissa yhteisöissä parta tai parrattomuus on keino kontrolloida yhteisön miehiä. Tulkintoja löytyy niin puolesta kuin vastaan. On yhteisöjä, joissa partaa pidetään pahana. Mieheltä saatetaan evätä kasteelle pääsy tai puheoikeus kokouksissa, jos naama ei ole sileäksi ajeltu. Vastaavasti toisessa ryhmässä kielletään parran ja myös muiden ihokarvojen ajaminen.

Loogisesti ajatellen parran kasvattaminen / kasvaminen on luonnollisempaa kuin sen pois ajaminen. Tuntuu kummalliselta jos parranajoa perustellaan Raamatulla ja samalla uskotaan, että Jumala on luonut ihmisen, siis myös miehen ja hänen partansa. Vai loiko Jumala ihmisen ja parta puolestaan on peräti paholaisen keksintöä? Olisiko miehelle luotu parta vain siksi, että on syntiä ”kasvattaa” sitä, varsinkin kun se kasvaa kasvattamatta? Kenen säännöistä on kyse? Jumalanko, todellako?

Yhtä ankaralta tuntuu vaatimus siitä, että tullakseen hyväksytyksi hengelliseen yhteisöön, on pakko kasvattaa parta. Raamatulliselta ja luomisteorian kannalta katsottuna kyseinen sääntö olisi kuitenkin loogisempi. Harvemmalle naiselle kasvaa parta, mutta muita ihokarvoja kyllä. Jos kainalokarvoja ei poista, ne rehottavat myös kauniimmalla sukupuolella. Entäpä jos seurakuntasi pastori kieltäisi naisilta kainalo- ja säärikarvojen ajamisen? Sääntö on todellisuudesta eräässä pienessä suomalaisessa uskonnollisessa yhteisössä.

Lainaus kirjastani Päästä meidät pelosta:

Harva  tuijottaa kummeksuen parrakasta miestä. Ympäristössä on totuttu näkemään enemmän tai vähemmän karvaisia miehiä. Karvaisen naisen asema on hankalampi, ainakin silloin kun naisten karvattomuus on ympäristön normi. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, hengellinen yhteisö voi alkaa kontrolloida jopa naisten karvoituksen määrää. Maitobaarissa alettiin suhtautua ihokarvoihin aivan erityisellä tavalla. Yhteisön normiksi muodostui miesten kohdalla huoliteltu parta ja naisten piti vastaavasti jättää karvansa ajamatta sääristä ja kainaloista. Hiustenkin tuli olla naisilla pitkät. Koska auktoriteettien sanomaan luotettiin, ihokarvojen ajamattomuus hyväksytttiin, vaikka se herätti yhteisön naisjäsenissä kysymyksiä. Varsinkin kesät olivat hankalia. Millaisia vaatteita käyttää kesähelteellä, etteivät ajamattomat kainalokarvat näkyisi muille?

Koska naisten piti antaa säärikarvojen kasvaa, minua tuijotettiin kesäisin. En koskaan täysin tottunut siihen. Surin sitä, että jouduin kärsimään loukkaavista katseista, en pystynyt näkemään siinä mitään hengellistä sankaruutta. Johtaja vakuutti, että pian toiset naiset tulisivat kyselemään evankeliumin perään, kun näkivät meidät näin ”vapautuneina”. Niin ei koskaan käynyt.

Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen

Olisi mielenkiintoista saada opin lanseeraajilta vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Millä tavoin säärikarvojen määrä osoittaa tai osoitti evankeliumin vapauden? Voiko joku ryhmän ulkopuolinen todella pelastua Konsernin jäsenten ajamattomien kainalokarvojen takia?

Edelleen ihmettelen samaa asiaa. Voiko joku vakavissaan väittää, että hengellisyyttä pystyy mittaamaan ihokarvojen määrästä? Onko joku tullut joskus uskoon nähtyään kanssasisaren ah´ niin vapaat kainalokarvat? Epäilen. Kyse on tässäkin säännössä vain ihmisten manipuloimisesta ja alistamisesta. Karvojen ja hiusten määrä, laatu tai väri ei ole pelastuskysymys.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin