Tekstin lainaaminen ja lainatun tulkinta

Tämänkertaisessa tekstissä haluan tuoda esille sen, miten hienovaraisesti epärehellisyyttä voi harjoittaa, vieläpä niin että lukija ei tajua tulleensa huijatuksi tai vähintäänkin tarkoituksellisesti harhaanjohdetuksi.

Satuin lukemaan erään kirjoituksen, jossa kommentoitiin joulukuun 2015 Vartiotornilehden tekstiä. Lehden tutkittavassa versiossa käsitellään Raamatun kääntämistä ja Jumalan nimen esiintymistä Raamatussa.

Tässä alla on kyseinen Vartiotornilehden teksti:

”Vaikka selvät todisteet puoltavat sitä, että Jumalan nimi kuuluu Raamattuun, monet käännökset ovat jättäneet tuon pyhän nimen kokonaan pois. Vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin englanniksi vuonna 1950, julkisuuteen tuli vuoden 1901 American Standard Version -käännöksen tarkistettu laitos (Revised Standard Version). Tästä uudesta laitoksesta Jumalan nimi oli poistettu vastoin vuoden 1901 käännöksen toimittajien noudattamaa käytäntöä. Mikä oli syynä tähän? Käännöksen esipuheessa sanotaan: ”Nimen käyttö yhdestä ainoasta Jumalasta – – on täysin sopimatonta kristillisen kirkon yleismaailmalliselle uskolle.” Tämä loi mallin monille seuraaville sekä englanninkielisille että muunkielisille käännöksille.” (VT 15. joulukuuta 2015 sivu 10, korostus lisätty)

Tekstissä ei ehkä huomaa ensilukelmalta mitään outoa. Siksi pyytäisin kiinnittämään huomiota yhteen erikoiseen virkkeeseen (korostettu), joka on jaettu kahteen osaan käyttämällä – – merkkejä. Nuo merkit tarkoittavat, että välistä on poistettu osa tekstiä.

Mitä on jätetty pois ja miksi?

Vartiotornilehteen poimitun lainauksen tarkoitus on siis kertoa syy, miksi RSV-versiossa ei enää käytetä Jumalan nimeä. Syy näyttää kirjoitettuna hieman epämääräiseltä ja oudolta. Käyttämällä – – merkkejä Vartiotorni luo vaikutelman siitä, että Jumalan nimen käyttö olisi sopimatonta kristillisen kirkon uskolle. Onko syy esitetty alkuperäisessä tekstissä todellakin juuri näin?

Asia selviää, kun vertaa lainausta alkuperäiseen tekstiin.

Alla olevasta alkuperäisestä tekstistä käy ilmi, että todistajat ovat poimineet syyksi a) vain toisen RSV-käännöksen mainitsemista syistä, b) pätkineet sitäkin kohtaa niin, että jäljelle on jäänyt teksti, joka ei selitykseltään vastaa ollenkaan alkuperäisen tekstin todellista sisältöä.

Lainaukseen käytetty teksti on korostettu.

” … For two reasons the Committee has returned to the more familiar usage of the King James Version: (1) the word ”Jehovah” does not accurately represent any form of the Name ever used in Hebrew; and (2) the use of any proper name for the one and only God, as though there were other gods from whom He had to be distinguished, was discontinued in Judaism before the Christian era and is entirely inappropriate for the universal faith of the Christian Church.”

Jehovan todistajat pitävät itseään moraalisesti ylivertaisina. Eikö moraalin tulisi olla ohjenuorana myös kirjallisuuslainauksissa? Todistajat käyttävät oppiensa todisteluun paljon ulkopuolista kirjallisuutta. Osaksi sitä suositaan tukemaan omia tulkintoja, toisaalta sillä pyritään osoittamaan muiden uskontojen virheellisyys, epäloogisuus ja epärehellisyys.

Poimimalla valikoituja lainauksia ja pätkimällä niitä täysin mielivaltaisesti, voidaan mistä tahansa tekstistä muokata versio, joka vesittää alkuperäisen tarkoituksen tai kääntää jopa koko ajatuksen päälaelleen.

Jos joskus luet enemmänkin Vartiotorniseuran tekstejä, tulet huomaamaan, kuinka paljon he käyttävät kirjallisuuslainauksissaan – – merkkejä. Koska järjestön jäsenet luottavat sinisilmäisesti kaikkeen Vt-seuran omaan materiaaliin, he eivät kyseenalaista lainauksia. Harvemmalla todistajalla on intoa, mahdollisuuksia, aikaa tai edes mielenkiintoa lähteä tutkimaan alkuperäisiä tekstejä ja selvittämään sitä, onko lainaus sopusoinnussa alkuperäisen tekstin kanssa vai ei.

Liitän tähän alle vielä koko luvun, jossa perustellaan sitä, miksi sanaa Jehova ei enää esiinny RSV-versiossa. Lisäsin tekstiin vielä uudemman kerran korostuksena sen osan, jonka Vt-seura katsoi ”tarpeelliseksi” nostaa syyksi Jumalan nimen puuttumiselle.
Jokainen lukija pohtikoon itse, kuinka rehellisesti Vartiotornilehden lainaus ottaa huomioon alkuperäisen tekstin sisällön.

”A major departure from the practice of the American Standard Version is the rendering of the Divine Name, the ”Tetragrammaton.” The American Standard Version used the term ”Jehovah”; the King James Version had employed this in four places, but everywhere else, except in three cases where it was employed as part of a proper name, used the English word Lord (or in certain cases God) printed in capitals. The present revision returns to the procedure of the King James Version, which follows the precedent of the ancient Greek and Latin translators and the long established practice in the reading of the Hebrew scriptures in the synagogue.

While it is almost if not quite certain that the Name was originally pronounced ”Yahweh,” this pronunciation was not indicated when the Masoretes added vowel signs to the consonantal Hebrew text. To the four consonants YHWH of the Name, which had come to be regarded as too sacred to be pronounced, they attached vowel signs indicating that in its place should be read the Hebrew word Adonai meaning ”Lord” (or Elohim meaning ”God”). The ancient Greek translators substituted the work Kyrios (Lord) for the Name.

The Vulgate likewise used the Latin word Dominus. The form ”Jehovah” is of late medieval origin; it is a combination of the consonants of the Divine Name and the vowels attached to it by the Masoretes but belonging to an entirely different word. The sound of Y is represented by J and the sound of W by V, as in Latin. For two reasons the Committee has returned to the more familiar usage of the King James Version: (1) the word ”Jehovah” does not accurately represent any form of the Name ever used in Hebrew; and (2) the use of any proper name for the one and only God, as though there were other gods from whom He had to be distinguished, was discontinued in Judaism before the Christian era and is entirely inappropriate for the universal faith of the Christian Church.”

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Erilaisia raamatuntulkintoja

Raamatusta on moneksi. Sitä luetaan, kunnioitetaan ja siteerataan. Sitä vähätellään, pilkataan ja vihataan. Sen sanomaa voidaan pitää toisaalta totuutena ja aitona, toisaalta taas satuna ja mielikuvituksen tuotteena. Tekstistä noukitaan yksittäisiä jakeita, kappaleita luetaan lukuina ja kokonaisina kirjoina. Moni poimii itselleen mieluisat kohdat ja hylkää epämieluisat.

Raamatun lukijoille on yhteistä tulkitseminen. Jokainen sitä lukeva yksilö, tai yhteisö luo opistaan omanlaisensa. Ja koska Raamattuun tukeutuvia oppeja on monia erilaisia, on tulkintakombinaatioitakin monenlaisia. Mitä vapaamielisemmin yhteisö suhtautuu Raamattuun, sitä useampia tulkintoja samankin seurakunnan sisältä löytyy. Näin on esimerkiksi luterilaisuudessa. Kirkon piiristä löytyy tulkintoja äärilaidasta toiseen, tiukkapipoisista ”näin sanoo Herra” vanhoillisista aina ”kaikki on sallittua kunhan rakastaa” vapaamielisiin uudistajiin.

Sitä vastoin yksilöitään kontrolloiva yhteisö ei anna yksilölle minkäänlaista pelivaraa omien tulkintojen tekemiseen. Luonnollisesti tällainen tiukka yhteisö uskoo lukevansa Raamattuaan sortumatta minkäänlaiseen tulkintaan tai selittelyyn. Koska heillä on Totuus, vain muut tulkitsevat. Tällaisessa yhteisössä on yleensä yksi tai useampi henkilö, joilla on hallussaan avaimet selittää Sanaa, menipä selitys sitten syteen tai saveen, sitä on uskottava.

Otetaan esimerkki. Mitä Raamattu opettaa avioerosta?

Luterilaisen kirkon sisällä avioerosta löytyy monenlaista tulkintaa. Vaikka avioliittoa solmittaessa lähdetään oletuksesta, että liitto on elinikäinen, avioeroa ei juurikaan enää paheksuta. Eroaminen ja uudelleen avioituminen käy luterilaisessa kirkossa helposti. Kolmas tai viides avioliitto on yhtä helppoa solmia kuin ensimmäinenkin, jos aiemmasta puolisosta on saatu laillinen ero.

Poikkeuksiakin on. Niitä on myös luterilaisen kirkon sisällä. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei eroa kovinkaan helposti oteta. Ei, vaikka puoliso olisi väkivaltainen tai narsisti. Avioliitossa pysytään, koska on Jumalan ja seurakunnan edessä luvattu pysyä yhdessä kuolemaan asti.

Jos ero kuitenkin on väistämätön, uutta avioliittoa ei solmita. Vasta entisen puolison kuolema vapauttaa menemään avioon uuden kanssa.

Onko vanhoillislestadiolainen käytäntö julma? Monien mielestä näin varmasti on, mutta se on Raamatun ja Jeesuksen opetuksen mukaista.

Jeesuksen sanat  Matt.19:9 kirjoitetaan vuoden 1938 Kirkkoraamatussa näin: ”Mutta minä sanon teille: joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden ja nai toisen, se tekee huorin; ja joka nai hyljätyn, se tekee huorin.”

Jehovan todistajat soveltavat Raamattua tältä osin. He pyrkivät välttämään eroja, mutta oikaisevat mutkassa.

He tosin opettavat, että ainoastaan haureellisesta saa ottaa eron, mutta naimisiin meno uuden puolison kanssa on hyväksyttyä vain jos entinen puoliso on tehnyt aviorikoksen. Jos huorintekoa ei ole todistettavasti tapahtunut, naimalupaa ei ole. Kyse on hyvin omaperäisestä tulkinnasta.

Todistajien tulkinta on pahimmillaan johtanut tilanteisiin, joissa entinen puoliso on halunnut ”vapauttaa” ex-puolisonsa ja maannut jonkun toisen henkilön kanssa vain siksi, että entinen puoliso pääsisi naimisiin. Jotkut ovat valehdelleet pettäneensä. Jeesuksen opetusta voi siis soveltaa varsin kummallisesti.

Raamatun mukaan eron saa ottaa, jos puoliso pettää, mutta uutta ei saa ottaa jos haluaa noudattaa Jeesuksen ohjetta kirjaimellisesti. Myös Paavalin kirjeissä todetaan, että vasta puolison kuolema vapauttaa uuteen liittoon.

Raamatulla on helppo lyödä. Mitä oikeammassa tuntee olevansa, sitä helpompaa huitominen on. Olennaista olisi muistaa, että synnittömiä ihmisiä ei ole. Jeesuksen mukaan jo toisen ihmisen katsominen himoiten (muun kuin aviopuolison) on huorinteko sydämen tasolla. Tämän tekstin tarkoitus ei ole tuomita tai paheksua uudelleen avioituneita, vaan nostaa esille erilaisia tulkintoja avioerosta, sillä jokaisen yllä olevan kolmen erilaisen tulkinnan sanotaan / uskotaan perustuvan Raamattuun.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Onko kiusaus synti?

Ote Pauliina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu:

Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa, Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuuta, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.
Tämän kaiken saarnakielessä kattaa yksi sana. Kotikiusaukset. Ne pitää uskoa anteeksi. Uskoa pois ja unohtaa.

Rauhala luo vahvaa ja kaunista tekstiä, mutta samalla hyvin kipeää ja monille äideille omakohtaista. Kirjan aihe tulee lähelle monia uupuneita lestadiolaisäitejä. Palkinto vuoden 2013 kristillisestä kirjasta ei tullut turhaan.

Luen nyt itse jo toista kertaa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Tällä lukukerralla yritän syventyä enemmän Rauhalan kuvaamaan uupumukseen, äitiyteen ja isyyteen. Kirjassa on paljon samaa kuin tulevan kirjamme informanttien kirjeissä. Jäin tällä lukukerralla pohtimaan Rauhalan tekstissä olevaa sanaa kotikiusaukset. Kiusaus on vahva sana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.

Milloin viimeksi pyysit anteeksi kokemiasi kiusauksia? Jos sinulla ei ole minkäänlaista vanhoillislestadiolaista taustaa, kysymykseni saattaa kuulostaa perin kummalliselta. Lestadiolaisen liikkeen jäsenelle aihe on tuttu. Kiusauksia ja epäilyksiä tulee pyytää anteeksi, jotta sielulla olisi rauha. Ajatuksesta nousee kuitenkin teologinen ongelma. Jos kiusauksia pitää pyytää anteeksi, ovatko ne siis syntiä? Ja jos ne ovat syntiä, tekikö Jeesus syntiä, kun paholainen kiusasi häntä? Pyysikö Jeesus anteeksi kiusauksia? Jos hän ei pyytänyt anteeksi (evankeliumiteksti ei ainakaan sellaista kerro), olisiko hänen pitänyt?

Raamatussa ei opeteta pyytämään anteeksi kiusauksia, epäilyksiä, väsymystä eikä uupumista. Väsyminen ei ole synti. Epäily ei ole synti. Kiusaus ei ole synti. Ne voivat kyllä johtaa syntiin (ajatus, sanat, teot, laiminlyönnit).

Kiusauksilla, epäilyillä ja uupumisella syyllistäminen on väärin. Omatunnosta saattaa tulla yliherkkä. Ihminen voi menettää sielunrauhansa, jos hän ei osaa enää erottaa, mikä on syntiä ja mikä ei.

Yliherkkä, itseään jatkuvasti syyllistävä jäsen on epäterveelle yhteisölle lahja. Mitä hengellisesti epävarmempia jäseniä yhteisö pystyy kasvattamaan, sitä helpompi heidät on sitoa kuuliaisuuteen ja lakiin.

Lisää ajatuksiani vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy gradustani, joka on vapaasti ladattavissa luettavaksi  Helsingin yliopiston palvelimelta. Vielä syvemmälle menevää pohdintaa löytyy kirjastani Päästä meidät pelosta. Vaikka kirjan nimi on täysin sama kuin gradulla, kyse on aivan eri tekstistä.   :-)  Kirjani löytyy useammista kirjastoista.
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin