Uskonnolla rahastaminen

Hengellisissä piireissä liikkuu raha. Terve yhteisö kerää lahjoituksia vain tarpeeseen, on valmis jakamaan omastaan puutetta kärsiville ja tarjoamaan evankeliumia maksutta. Epäterve yhteisö pimittää tulojaan, kerää varoja reilusti yli oman tarpeen, lihottaa johtavien henkilöiden rahapussia ja syyllistää jäseniään jos nämä eivät lahjoita tarpeeksi.

Onko sinun seurakuntasi / uskonnollinen ryhmä, jota tuet taloudellisesti, terve tässä suhteessa? Voit pohtia asiaa kysymällä itseltäsi seuraavia kysymyksiä:

  • Saatko halutessasi tietoa uskonnollisen ryhmäsi rahankäytöstä?
  • Tiedätkö, paljonko johtoasemassa oleville maksetaan?
  • Tiedätkö, kuinka suuri osa tuloista käytetään evankeliointiin / jaetaan seurakunnille / lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen?
  • Tiedätkö, kuinka paljon ryhmälläsi on säästöjä ja sijoituksia?
  • Omistaako seurakuntasi itse käytössä olevat rakennuksensa?
  • Syyllistääkö ryhmä, jos jäsenellä tai osallistujalla ei ole maksukykyä?
  • Myykö ryhmä tuotteita joilla on hyvä kate?
  • Saako jäsen ryhmältä evankeliointimateriaalia omakustannehintaan tai ilmaiseksi?
  • Velvoitetaanko jäseniä / osallistujia lahjoittamaan rahaa usealla eri tavalla, moniin eri kohteisiin?
  • Oletetaanko, että jäsen ostaa automaattisesti kaikki yhteisön tuottaman kirjallisuuden / tilaa yhteisön julkaiseman lehden?
  • Kannustaako yhteisö / ryhmä tekemään testamentin edukseen, vaikka testamentin tekijällä olisi omiakin perillisiä?
  • Ohjeistetaanko tilaisuuksiin osallistujia siitä, mikä olisi sopiva lahjoituksen määrä? Pidetäänkö kaksikymppistä tai viisikymppistä pienenä rahana?
  • Kerrotaanko tilaisuuksissa tarinoita henkilöistä, joille on tapahtunut hyviä asioita lahjoitettuaan rahaa yhteisölle?
  • Luvataanko rahaa antaneille terveyttä, menestystä tai Jumalan erityistä huolenpitoa?

On selvää, ettei mikään uskonnollinen ryhmä tai yhteisö voi toimia tehokkaasti ilman tuloja. En siis kritisoi sitä, että lahjoituksia kerätään ja kirkollisveroa kannetaan. Ongelma on se, mihin rahaa kerätään ja mitä sillä tehdään. Kannattaa pohtia erityisesti sitä, kuinka paljon jäsenellä on mahdollisuutta vaikuttaa ryhmän rahan käyttöön tai saada edes tietoa siitä, miten rahavirrat kulkevat.

Moni yhteisö toimii epäterveesti. Olen käsitellyt aihetta laajemmin kirjassani Päästä meidät pelosta luvussa Rahan mahti ja taloudellinen hyväksikäyttö. Kipaise lähimpään kirjastoon ja lue lisää tästä aiheesta kirjastani.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Sanoilla kikkailua?

Monilla uskonnollisilla yhteisöillä on omaa erikoissanastoa. Toisaalta samalla sanalla voi olla aivan eri merkitys riippuen siitä, missä ryhmässä ollaan. Helluntaipastorin puhuessa saarnassaan voitelusta, hän ei todennäköisesti tarkoita sen enempää leipänsä levitettä kuin autonsa moottoria. Kyse on mitä luultavimmin hengellisestä voitelusta.  ”Omalla kielellä” erotutaan muista ympäröivistä yhteisöistä ja pyritään herättämään mielenkiintoa omaa uskontoa kohtaan. Kieli lisää yhteenkuuluvuutta entisestään.

Sanoilla on valtava voima. Niillä voidaan sitoa ja päästää irti. Sanoilla pystytään lokeroimaan hengellisen yhteisön jäsen omalle tasolleen. Vaikka esimerkiksi sanat tienraivaaja ja erikoistienraivaaja kuulostavat lähes samoilta, käytännössä henkilöiden arvoasteikossa on sekeä ero. Eikä tässä tapauksessa ole kyse tien laadusta, erikoistiestä. Tie ei ole sen erikoisempi kummallakaan kulkijalla. Kyseessä on henkilön, raivaajan erikoisominaisuus, ”erityisyys”.

Toisen henkilön uskon vahvuutta saatetaan kuvata erilaisilla ilmaisuilla. Vanhoillislestadiolaisuudessa saattaa yllättäen joutua laiteille. Se tarkoittaa sitä, että kyseisen henkilön hengellinen polku on kulkeutunut syrjään uskon ytimestä. Jehovan todistajat ilmaisevat samaa asiaa sanoilla epäsäännöllinen ja toimeton. Todistajasta tulee epäsäännöllinen jos hän ei käy säännöllisesti kokouksissa ja toimeton hän on silloin, jos kenttätyö ei huvita.

Joskus sanoilla kikkailu voi herättää närkästystä ulkopuolisissa. Omien termien käyttö voi johtaa myös hankaluuksiin tai aiheettomiin epäilyihin. Nostan esille yhden esimerkin. Jehovan todistajille on tärkeää mainita kokouskutsujen yhteydessä, että kolehtia ei kerätä. Satunnainen pohtia kuvittelee, että tilaisuudessa ei siis kerätä ollenkaan rahaa. Näin ei kuitenkaan ole. Rahaa kerätään, mutta keräystä ei kutsuta kolehdiksi.
Rahaa kerätään lahjalaatikoilla.

Mikä tässä asiassa sitten on ongelmana? Vai onko ongelma tälläkin kertaa omassa päässäni?

No pulma on siinä, että uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus kerätä tilaisuuksissaan ainoastaan kolehtia. Laissa puhutaan kolehdista. Laki ei tunne lahjalaatikoita. Muunlaista keräystä kuin kolehtia ei ole sallittua tehdä seurakunnissa ilman virallista rahankeräyslupaa. Mielenkiintoista asiassa on se, että Valtakunnansaleilla nimen omaan mainostetaan sitä, ettei kyseessä ole kolehti. Mikä se sitten on?

Ampuuko todistajien yhteisö tässä asiassa omaan nilkkaansa, kun haluaa niin kovasti erottua luterilaisesta ja muista kolehtia keräävistä kirkoista?

Lisäpohdintaa. Jos minä menen pitämään omaan seurakuntaani vaikkapa raamattuiltaa, voinko laittaa seinälle oman lahjalaatikon ja pyytää laittamaan sinne lahjoituksia? Olisiko tällainen toiminta sallittua luterilaisessa kirkossa? Tai pitäisikö jonkun seurakunnan alkaa mainostaa jumalanpalveluksiaan tai rukousiltojaan lauseella: ”Tervetuloa, ei lahjalaatikkoa”. Teksti saattaisi jäädä useimmille arvoitukseksi. Todennäköisesti kyseisen sanaleikin ymmärtäisivät vain todistajat.

Aiheesta löytyy lisää pohdintaa myös Johanneksenpojan sivuilta.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin