Avainsana: vanhoillislestadiolaisuus

Erilaisia raamatuntulkintoja

Raamatusta on moneksi. Sitä luetaan, kunnioitetaan ja siteerataan. Sitä vähätellään, pilkataan ja vihataan. Sen sanomaa voidaan pitää toisaalta totuutena ja aitona, toisaalta taas satuna ja mielikuvituksen tuotteena. Tekstistä noukitaan yksittäisiä jakeita, kappaleita luetaan lukuina ja kokonaisina kirjoina. Moni poimii itselleen mieluisat kohdat ja hylkää epämieluisat.

Raamatun lukijoille on yhteistä tulkitseminen. Jokainen sitä lukeva yksilö, tai yhteisö luo opistaan omanlaisensa. Ja koska Raamattuun tukeutuvia oppeja on monia erilaisia, on tulkintakombinaatioitakin monenlaisia. Mitä vapaamielisemmin yhteisö suhtautuu Raamattuun, sitä useampia tulkintoja samankin seurakunnan sisältä löytyy. Näin on esimerkiksi luterilaisuudessa. Kirkon piiristä löytyy tulkintoja äärilaidasta toiseen, tiukkapipoisista “näin sanoo Herra” vanhoillisista aina “kaikki on sallittua kunhan rakastaa” vapaamielisiin uudistajiin.

Sitä vastoin yksilöitään kontrolloiva yhteisö ei anna yksilölle minkäänlaista pelivaraa omien tulkintojen tekemiseen. Luonnollisesti tällainen tiukka yhteisö uskoo lukevansa Raamattuaan sortumatta minkäänlaiseen tulkintaan tai selittelyyn. Koska heillä on Totuus, vain muut tulkitsevat. Tällaisessa yhteisössä on yleensä yksi tai useampi henkilö, joilla on hallussaan avaimet selittää Sanaa, menipä selitys sitten syteen tai saveen, sitä on uskottava.

Otetaan esimerkki. Mitä Raamattu opettaa avioerosta?

Luterilaisen kirkon sisällä avioerosta löytyy monenlaista tulkintaa. Vaikka avioliittoa solmittaessa lähdetään oletuksesta, että liitto on elinikäinen, avioeroa ei juurikaan enää paheksuta. Eroaminen ja uudelleen avioituminen käy luterilaisessa kirkossa helposti. Kolmas tai viides avioliitto on yhtä helppoa solmia kuin ensimmäinenkin, jos aiemmasta puolisosta on saatu laillinen ero.

Poikkeuksiakin on. Niitä on myös luterilaisen kirkon sisällä. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei eroa kovinkaan helposti oteta. Ei, vaikka puoliso olisi väkivaltainen tai narsisti. Avioliitossa pysytään, koska on Jumalan ja seurakunnan edessä luvattu pysyä yhdessä kuolemaan asti.

Jos ero kuitenkin on väistämätön, uutta avioliittoa ei solmita. Vasta entisen puolison kuolema vapauttaa menemään avioon uuden kanssa.

Onko vanhoillislestadiolainen käytäntö julma? Monien mielestä näin varmasti on, mutta se on Raamatun ja Jeesuksen opetuksen mukaista.

Jeesuksen sanat  Matt.19:9 kirjoitetaan vuoden 1938 Kirkkoraamatussa näin: “Mutta minä sanon teille: joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden ja nai toisen, se tekee huorin; ja joka nai hyljätyn, se tekee huorin.”

Jehovan todistajat soveltavat Raamattua tältä osin. He pyrkivät välttämään eroja, mutta oikaisevat mutkassa.

He tosin opettavat, että ainoastaan haureellisesta saa ottaa eron, mutta naimisiin meno uuden puolison kanssa on hyväksyttyä vain jos entinen puoliso on tehnyt aviorikoksen. Jos huorintekoa ei ole todistettavasti tapahtunut, naimalupaa ei ole. Kyse on hyvin omaperäisestä tulkinnasta.

Todistajien tulkinta on pahimmillaan johtanut tilanteisiin, joissa entinen puoliso on halunnut “vapauttaa” ex-puolisonsa ja maannut jonkun toisen henkilön kanssa vain siksi, että entinen puoliso pääsisi naimisiin. Jotkut ovat valehdelleet pettäneensä. Jeesuksen opetusta voi siis soveltaa varsin kummallisesti.

Raamatun mukaan eron saa ottaa, jos puoliso pettää, mutta uutta ei saa ottaa jos haluaa noudattaa Jeesuksen ohjetta kirjaimellisesti. Myös Paavalin kirjeissä todetaan, että vasta puolison kuolema vapauttaa uuteen liittoon.

Raamatulla on helppo lyödä. Mitä oikeammassa tuntee olevansa, sitä helpompaa huitominen on. Olennaista olisi muistaa, että synnittömiä ihmisiä ei ole. Jeesuksen mukaan jo toisen ihmisen katsominen himoiten (muun kuin aviopuolison) on huorinteko sydämen tasolla. Tämän tekstin tarkoitus ei ole tuomita tai paheksua uudelleen avioituneita, vaan nostaa esille erilaisia tulkintoja avioerosta, sillä jokaisen yllä olevan kolmen erilaisen tulkinnan sanotaan / uskotaan perustuvan Raamattuun.

Syksyn kirjasatoa odotellessa

Kuulun ehdottomasti kevät- ja kesäihmisiin. Keväinen linnunlaulu, hento viherrys, kesän vehreän luonnon kauneus ja valo, voiko enempää toivoa? Syksy tuo puolestaan hämärän, varisevat lehdet, nihkeän kostean sateen, kuraiset tiet ja vaatteiden alle sekä hiuksiin ryömivät hirvikärpäset. Yöks.

Syksyssä on mielestäni vain hitusen hyviä asioita; ruskan värit ja kesän aikana kypsyvä sato: omasta puusta kerätyt omenat ja kirsikat, kasvimaalta poimitut mansikat, metsän mustikat ja sienet.

Tänä syksynä on muutakin odotettavaa. Puolisentoista vuotta tekeillä ollut kirjamme on vihdoin valmistumassa. Teemme viimeistelyjä kustannustoimittajan kanssa ja muutamien viikkojen päästä projekti on paketissa. Voi jäädä odottelemaan syksyä ja kirjapaketin saapumista.

Uteliaana olen seuraillut kirjastojen aineistokantoja ja huomannut, että tätä uutta kirjaa on tilattu kirjastoihin huomattavasti enemmän kuin esikoistani Päästä meidät pelosta. Joitain varauksiakin kirjasta oli jo tehty, vaikka ilmestymiseen on aikaa useita kuukausia. Mielenkiintoista sinänsä.

Toki kiinnostuksen ymmärtää, kun vanhoillislestadiolaisuus on ollut kuluvana vuonna kovasti esillä ja kirjamme sisältö on pitkälle samasta aiheesta kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa, sillä erotuksella, että meidän kirjassamme kertojina toimii yli kolmekymmentä oikeaa ihmistä. Joku voi ehkä ajatella, että yritämme käyttää hyväksi Rauhalan saamaa julkisuutta, mutta totuus on, ettei meillä ollut aavistustakaan Taivaslaulusta, kun käynnistimme kirjaprojektimme. Näin vain sattui käymään, jos sattumiin uskoo. Itse uskon, että tällä kirjalla on tarkoituksensa.

Tulevan kirjamme kansikuva on ollut netissä jo jonkin aikaa. Jollain tavalla tykästyin heti tähän kanteen, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Kuva sopii kirjan sisältöön kuin nenä päähän. Ja väreistäkin pidän. Kustantajalle ja kannen kuvittajalle kiitokset!

Onko kiusaus synti?

Ote Pauliina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu:

Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa, Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuuta, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.
Tämän kaiken saarnakielessä kattaa yksi sana. Kotikiusaukset. Ne pitää uskoa anteeksi. Uskoa pois ja unohtaa.

Rauhala luo vahvaa ja kaunista tekstiä, mutta samalla hyvin kipeää ja monille äideille omakohtaista. Kirjan aihe tulee lähelle monia uupuneita lestadiolaisäitejä. Palkinto vuoden 2013 kristillisestä kirjasta ei tullut turhaan.

Luen nyt itse jo toista kertaa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Tällä lukukerralla yritän syventyä enemmän Rauhalan kuvaamaan uupumukseen, äitiyteen ja isyyteen. Kirjassa on paljon samaa kuin tulevan kirjamme informanttien kirjeissä. Jäin tällä lukukerralla pohtimaan Rauhalan tekstissä olevaa sanaa kotikiusaukset. Kiusaus on vahva sana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.

Milloin viimeksi pyysit anteeksi kokemiasi kiusauksia? Jos sinulla ei ole minkäänlaista vanhoillislestadiolaista taustaa, kysymykseni saattaa kuulostaa perin kummalliselta. Lestadiolaisen liikkeen jäsenelle aihe on tuttu. Kiusauksia ja epäilyksiä tulee pyytää anteeksi, jotta sielulla olisi rauha. Ajatuksesta nousee kuitenkin teologinen ongelma. Jos kiusauksia pitää pyytää anteeksi, ovatko ne siis syntiä? Ja jos ne ovat syntiä, tekikö Jeesus syntiä, kun paholainen kiusasi häntä? Pyysikö Jeesus anteeksi kiusauksia? Jos hän ei pyytänyt anteeksi (evankeliumiteksti ei ainakaan sellaista kerro), olisiko hänen pitänyt?

Raamatussa ei opeteta pyytämään anteeksi kiusauksia, epäilyksiä, väsymystä eikä uupumista. Väsyminen ei ole synti. Epäily ei ole synti. Kiusaus ei ole synti. Ne voivat kyllä johtaa syntiin (ajatus, sanat, teot, laiminlyönnit).

Kiusauksilla, epäilyillä ja uupumisella syyllistäminen on väärin. Omatunnosta saattaa tulla yliherkkä. Ihminen voi menettää sielunrauhansa, jos hän ei osaa enää erottaa, mikä on syntiä ja mikä ei.

Yliherkkä, itseään jatkuvasti syyllistävä jäsen on epäterveelle yhteisölle lahja. Mitä hengellisesti epävarmempia jäseniä yhteisö pystyy kasvattamaan, sitä helpompi heidät on sitoa kuuliaisuuteen ja lakiin.

Lisää ajatuksiani vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy gradustani, joka on vapaasti ladattavissa luettavaksi  Helsingin yliopiston palvelimelta. Vielä syvemmälle menevää pohdintaa löytyy kirjastani Päästä meidät pelosta. Vaikka kirjan nimi on täysin sama kuin gradulla, kyse on aivan eri tekstistä.   :-)  Kirjani löytyy useammista kirjastoista.

Vaitiolo vai velvollisuus?

Edellisestä blogipostauksestani ei ennättänyt kulua kuin pari päivää, kun vanhoillislestadiolaisuus ilmestyi jälleen kerran otsikoihin. Tällä kertaa Helsingin Sanomat tuo julki tapauksen, jossa vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtohenkilöt olivat pyytäneet yhteisöön kuuluvalta tutulta poliisilta apua arkaluontoisten asioiden selvittämiseen.
Joku saattaa nyt kysyä, mikä asiasta tekee ongelman? Eikö poliisin työtä olekaan selvitellä epäluotettaviksi epäiltyjen henkilöiden toimia?

On toki, mutta tällaisten asioiden tulee kulkea virallisia polkuja pitkin. Jos naapurissasi asuu tuttu poliisi tai satut tuntemaan läheisesti oman poliisilaitoksen korkeita virkamiehiä, se ei suinkaan tarkoita sitä, että voisit kääntyä yksityisasioissasi kuten esimerkiksi kahvipöytäkeskustelussa tai virkkauspiirin kevätjuhlassa heidän puoleensa vain udellaksesi kanssaihmisten elämää. Vaikka poliisi olisi oma puolisosi, hän ei saa urkkia kenenkään puolitutun tekemisiä epävirallisesti. Ei saa, vaikka olisit vakuuttunut siitä että joku uusi tuttavasi on a) entinen sarjamurhaaja ja katselee sinuakin murhaavasti, b) tuomittu pedofiili joka vaanii lapsiasi, tai c) ulkomaalainen mies, joka väittää tavanneensa tasavallan presidentin ja Hillary Clintonin.

Kohdan c kuvaama pulma oli Helsingin Sanomien mukaan yksi peruste sille, että vanhoillislestadiolaiset halusivat tutkia miehen taustan poliisia apunaan käyttäen. Lisäksi lestadiolaisessa liikkeessä oli ollut “huolta ja sairastumisia” tämän samaisen ulkomaalaisen henkilön takia. Virkarikkeestä epäillyn poliisin kertoman mukaan joku asiantuntija olisi voinut olla jopa sitä mieltä, että kyseisen rauhanyhdistyksen (seurakunnan) “porukka oli psykoosissa” tämän huijarin takia.

Mitä tästä opimme? Opimme sen, että hengellinen, tai mikään muukaan, yhteisö ei saa  käyttää viranhaltijoina toimivia omia jäseniään muiden yhteisönsä jäsenten tietojen urkintaan. Ei saa, vaikka tilanne olisi kuinka houkutteleva tahansa. Moni poliisi narahti joku aika sitten, kun oli omaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen katsellut ilman asianmukaista lupaa Mika Myllylän kuolemaa käsitteleviä papereita.

Olipa kyse sitten mielenkiintoisesta julkkiksesta tai mielenterveysongelmaisesta patologisesta valehtelijasta, tilanne on sama. Virkamies ei saa mennä tonkimaan kenenkään yksityisiä tietoja huvikseen omin luvin.

Olen kuullut huhuja myös muunlaisesta urkinnasta. Joissain hengellisessä yhteisössä saatetaan jopa neuvoa, että vaitiolovelvollisuuden voi rikkoa, jos uskonsisar tai -veli tekee vakavan synnin.

Alla on poiminta hoitajaksi esittäytyneen kirjoittamasta viestistä Veljesseuran keskustelupalstalta:
“Mitä jos näen työssäni hoitsuna jonkun uskonveljeni/-siskoni sängyssään veripussi vierellä, eli siis hän ottaa verta kertomatta asiasta tietenkään kellekään.
Raamatun sääntöjen mukaan minun kuuluisi ilmoittaa siitä vanhimmistolle, koska muuten tulen osalliseksi hänen synteihinsä. Mutta silloin rikon vaitiololupaustani ammattini puolesta ja joudun siitä edesvastuuseen ja menetän oikeuteni harjoittaa ammattiani.”

Oikea vastaus on tietysti, ettei vaitiololupausta tule rikkoa. Pelote on kuitenkin kova. Kukapa haluaisi ottaa päälleen toisen tekemän synnin, josta yhteisön mukaan Jumalan langettama rangaistus on ikuinen tuho? Vastaavan ongelman edessä voi olla vanhoillislestadiolainen terveydenhuoltoalan henkilökuntaan kuuluva, tai vaikkapa apteekissa työskentelevä ihminen, joka huomaa, että uskonsisarelle on kirjoitettu e-pilleriresepti.

Kaikesta huolimatta tulee muistaa ja kirkkaasti järjellään tiedostaa: Henkilöllä, jolla on vaitiolovelvollisuus on velvollisuus olla vaiti. Laki pätee niin uskottomiin kuin uskovaisiin, tänään ja huomenna.

Puolesta ja vastaan

Keskustelu vanhoillislestadiolaisesta opista näyttää pysyvän vireänä tietyissä piireissä, kuten esimerkiksi Kotimaa24:n keskustelupalstalla. Aihe herättää vahvoja tunteita. Lukijoista löytyy niin oppien ja raamatuntulkintojen kiivaita puolustajia kuin kipakoita kritisoijiakin. Harvempi kommentoija malttaa pysyä tyynenä. Toisaalta myös esille nostetut aiheet ovat luonteeltaan koskettavia.

Kuluneen viikon aikana on tartuttu jälleen kerran vanhaan tuttuun aiheeseen, suurperheen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. Uuden keskustelun avasi uupunut äiti. Hän kuvaa omaa pohdintaansa epäilyjen kautta uskonkriisiin. Uskoaan Jumalaan hän ei ole menettänyt, luottamuksensa vanhoillislestadiolaisen liikkeen erehtymättömyyteen hän sitä vastoin on kadottanut. Yhteisö on hänelle edelleen rakas, mutta sen toimintatapoja hän ei enää voi käsittää.

Uupunut äiti kuvailee tilannettaan sanoilla: “Kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta”.
Äidin teksti on kerännyt tähän mennessä lähemmäs neljäkymmentä kommenttia.

Toinen kirjoitus tulee liikkeen sisältä ja siinä niin ikään anonyymi kirjoittaja haluaa tuoda esille, miksi hän haluaa pysyä lauman mukana. Tässä tekstissä puhuu suurperheen isä, jonka mielestä ehkäisyn käyttäminen on suuri synti Jumalaa vastaan. Kirjoittaja toteaa että raskain aika heillä oli silloin, kun perheessä oli viisi pientä lasta.

Näin varmasti olikin, mutta pienellä ironialla maustettulla kommentilla toteaisin, että tämäkään isä ei ole ainuttakaan lastaan kantanut vatsassaan, kärsinyt raskausaikojen vaivoja pahoinvointeja ja väsymystä. Hän ei ole synnyttänyt ainuttakaan, ei kivulla eikä kivuttomasti. Hänen vaimonsa on hoitanut imetykset, vauvanhoidot ja todennäköisesti myös muun kulloisenkin katraan huolenpidon miehen ollessa töissä kodin ulkopuolella. Aika kultaa muistot, sanotaan. Millainen olisi ollut tämän miehen vaimon kirjoittama blogiteksti raskaimpien vuosien aikana?

On täysin eri asia taputella raskaana olevan vaimon vatsaa ja tunnustella vauvan liikkeitä kuin tuntea monikiloisen pienokaisen liikkeet ja potkut sisällään päivästä ja tunnista toiseen. En vähättele suurperheen isän roolin raskautta, mutta tiedän mitä on synnyttää, imettää, helliä ja hoivata. Toisin sanoen tiedän hyvin, mitä on olla kotiäiti 24/7, vaikka minulla ei ole edes viittä lasta.

Onko vanhoillislestadiolainen usko ahdistavaa? On ja ei. Tunteet ovat subjektiivisia ja ne riippuvat aina kokijastaan. Osa, toivon että suurin osa, vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenistä ei koe ahdistusta siitä muotista, jolla “vl-uskovaisuus” todistetaan. Toinen joukko, toivottavasti hyvin pieni otos, kokee henkistä ja hengellistä painostusta yhteisössä. Heidän toiveensa poikkeavat “toiveista”, joita “uskovan” kuuluu toivoa.

Uupunut äiti kirjoittaa blogitekstissään: “Juuri tälläkin hetkellä sadat ja tuhannet äidit kamppailevat tässä Suomen maassa samanlaisessa ahdingossa. Monta naista tiedän salaa mieheltään lukeneen Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Salaa.”

Jälkimmäisen blogitekstin suurperheellinen isä kertoo uskovansa saavansa tekstiinsä enimmäkseen negatiivista palautetta ja lopettaa tekstinsä puhuttelevasti näin: “Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.”

Mitä minä vanhoillislestadiolaisuutta tutkivana kirjailijana toivon? Minä toivon, todellakin toivon tässä suvaitsevaisuuden nimiin vannovassa ajassa, että jokainen vanhoillislestadiolainen saa elää rauhassa ja uskoa ja elää niin kuin uskoo. Myös ne vanhoillislestadiolaiset jotka uskovat, että ehkäisy on sallittua.