Avainsana: kirjaprojekti

“Syysvauvaa” odotellessa

Olen joskus pohtinut, mitä yhteistä on kirjan syntymällä ja ihmisvauvan syntymällä, odotusajalla ja ensimmäisellä elinvuodella. Prosessista löytyy niin eroja kuin yhteneväisyyksiäkin. Ihmisvauvasta poiketen, kirja saattaa saada alkunsa monenlaisista syistä. Kun itse olen kirjoitellut vain vähän ja nekin vähät ovat tietokirjoja, on luonnollista että tekstit ovat syntyneet halusta saada kerrotuksi omasta mielestä tärkeistä asioista. Toinen motiivi on ollut halu vaikuttaa ja toive siitä, että joku saisi teoksista apua ja neuvoja hankaliin elämäntilanteisiinsa.

Siinä missä vauva kasvaa äidin masussa omia aikojaan, kirjan materiaalin hankintaan saattaa kulua melkoisesti aikaa ja hermoja. Ihmisvauva pyörii ja potkii vatsassa, ja hieman samanlaiselta oudolta myllerrykseltä voi tuntua itseä koskettavan aineiston luku ja analysointi. Joskus voi sattua syvälle ja kipeästi.

Ihmispienokaisen syntyessä ponnistusvaihe ei kestä kauaa. Kirjan syntymästä suurin osa ajasta on ponnistusvaihetta. Välillä näkyy pilkahdus jalasta, toisinaan vilahtaa käsi ja vihdoin näkyy aavistus päästäkin. Tunne on melkoisen upea, kun pää on ulkona, vaikka tietää, että vartalossa menee vielä oma aikansa.

Nimiäisjuhla hoituu yleensä ennen syntymää. Kustantajan tullessa kuvioihin päätetään nimestä ja hiotaan lapsoselle miellyttävä ulkonäkö. Samalla päätetään myös lopullinen syntymäpäivä, sillä kirja syntyy aina kaksi kertaa. Raakaversio pitää kypsyttää ja toimittaa lukukelpoiseksi.

Kirjan taaperovuosi kestää noin vuoden. Sen aikana emo toivoo, että lapsi huomattaisiin. Huonokin huomio on mukavampi kuin ei huomiota ollenkaan. Sydämestä lämmittää, jos joku kertoo lukeneensa kirjan ja saaneensa siitä apua. Kustantaja myös päättää, pidetäänkö pikkuiselle synttäribileitä vai ei. Aina niihinkään ei ole tarvetta varsinkaan jos on emo ensisynnyttäjä ja tuiki tuntematon taatelintallaaja. Rahasta ei kannattane kirjoittamisen yhteydessä edes mainita. Harva kirjoittaa vain rahan takia ja jos kirjoittaakin, niin todennäköisesti tulee enemmän tai vähemmän pettymään.

Syy tähän postaukseen tuli aamuisesta huomiosta, että uusi kirjamme on putkahtanut kustantajan sivuille. Pikkuinen on nimetty ja saanut kasvonsa, mutta ponnistusvaihe on vielä käynnissä. Muutaman viikon päästä alamme olla valmiit luovuttamaan lapsosen kustannustoimittajamme huomaan. Sen jälkeen voi vain huokaista ja odottaa. 

Linkki kustantajan sivulle.

Näinhän se on, kun lapsi sitten joskus lähtee maailmalle. Huokaistaan ja odotetaan, että pärjääköhän se.    :-)

Kirjaprojekti etenee

Kirjaprojektimme vanhoillislestadiolaisista suurperheistä on edennyt mukavasti. Kiitos teille kaikille, jotka olette tulleet mukaan informanteiksi. Kirjoituksia on tullut hieman vajaat kolmekymmentä ja aiheet sekä asiat, joista olette kertoneet, ovat tärkeitä ja jälleen kerran myös ajankohtaisia.

Vanhoillislestadiolainen liike on noussut toistuvasti otsikoihin kuluneen loppukesän ja syksyn aikana. Ensimmäinen kohahdus tuli Pauliina Rauhalan esikoisromaanista Taivaslaulu, joka nosti vanhoillislestadiolaisen perhepolitiikan ja ehkäisykysymykset pinnalle. Toisen ravistelun liike kohtasi viime viikolla kun Johanna Hurtigin uusin teos Taivaan taimet julkaistiin. Siinä missä Taivaslaulu on fiktiota kuvitteellisesta lapsiperheestä, Hurtigin teos on pitkäjänteisen tutkimustyön tulos ja vl-liikkeen todellisuutta.

Tulevassa kirjassamme on paljon samoja aineksia kuin Taivaslaulussa. Todellisuus perheissä saattaa olla aivan toinen kuin mitä SRK:n omissa julkaisuissa annetaan ymmärtää. Ehkäisyopetuksesta huolimatta ei löytyne montaakaan perhettä, jotka aidosti haluavat ja toivovat suurperhettä (yli kahdeksan tai yli kymmenen lasta). Kysymyksiimme vastanneet kertovat avoimesti uupumuksesta, peloista, ahdistuksesta, psyykkisistä ongelmista, lasten kurittamisesta ja laiminlyönneistä. Suurten lapsilauman kanssa tulee tilanteita ja päiviä, joista selviää vain rimaa hipoen. Osa ei selviä yli kompastumatta ja loukkaamatta itseään.

Tuntuu järkyttävältä, kun kaikkia muita apukeinoja on lupa käyttää, mutta ehkäisyä ei. Lukuisat uupuneet äidit pelkäävät tälläkin hetkellä uutta raskautta, rukoilevat etteivät alkaisi odottaa, mutta alistuvat liikkeen sääntöihin. Moni toivoo keskenmenoa koko alkuraskauden ajan. Syyllisyys, pahoinvoinnit ja muut fyysiset ongelmat tekevät elämän raskaaksi. Lapset tarvitsisivat huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa, mutta syli ei riitä kaikille tarvitsijoille. Pieni joutuu kasvamaan “isoksi” ja itse pärjääväksi liian pian. Itse hoivaa tarvitseva saattaa joutua hoivaamaan vauvaa, kun äiti ei ehdi, jaksa tai pysty.

Luettuani näitä kertomuksia, olo on lohduton.

On kuitenkin muistettava, että ehkäisykysymyksessä ei ole kyse aviomiesten vallasta tai alistamisen halusta. Joskus ulkopuoliset näkevät niin, että naiset pakotetaan asemaansa jonkun ulkopuolisen tahdosta. Asiaa ei pidä kuitenkaan tulkita näin. Yleensä ehkäisemättömyyden taustalla ja sen syvin olemus on naisen oma valinta ja omantunto. Kyse on vakaumuksesta ja uskosta tai pikemminkin liikkeen kokonaisvaltaisesta raamatuntulkinnasta.
Harvemmin kyseessä on kuitenkaan naisen oma tahto. Jos näin olisi, äidit eivät rukoilisi pitempiä synnytysvälejä tai keskenmenoja. Yksikään nainen tai mies, joka vilpittömästi haluaa itselleen lapsen, ei rukoile, ettei lasta tulisi. Tällainen toiminta olisi täysin järjenvastaista.

Käsikirjoitus on prosessissa. Toivomme, että saamme tekstin valmiiksi vuoden vaihtuessa ja että sille löytyy kustantaja. Valitettavasti aihe tulee olemaan yhtä kipeä ja ajankohtainen myös ensi vuonna kun kirjamme toivottavasti ilmestyy.

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet

Monenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni. Millaista olisi elää parisuhteessa äitinä ja antaa ruumiinsa oman hengellisen yhteisön hallittavaksi? Mitä ajatuksia on sen nuoren naisen mielessä, joka kävelee alttarille tulevan miehensä käsipuolessa tietämättä, saako hän viisi, kymmenen tai viisitoista lasta? Tuleva elämäntehtävä on jatkaa Luojan luomistyötä ja synnyttää lapsia herätysliikkeeseen taivasta varten.
Näitä asioita olen pohtinut paljon viime kuukausina.

Kirjoittelen parhaillaan muistiinpanoja kirjasta Tuoreet oksat viinipuussa; vanhoillislestadiolaisuus peilissä.  Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta vanhoillislestadiolaisesta elämäntavasta ja liikkeen hengellisistä kysymyksistä. Olen löytänyt tekstistä monta hyvää oivallusta ja voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle, joka on kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta. Uskon, että kirjasta on apua myös liikkeen jättäneille sekä niille, jotka pohtivat raamatullisia taustoja yhteisönsä normeille ja elämäntapavaatimuksille.

Olen tekemässä Vuokko Ilolan kanssa kirjaa vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä. Tarkoitus on nostaa esiin juuri sitä puolta vanhoillislestadiolaisuudesta, joka jää usein pimentoon tai koetaan ristiriitaisena. Toisin sanoen julkisuuteen välitetty kuva tasapainoisista ja onnellisista suurperheistä ei jokaisen vl -perheen kohdalla kohtaa todellisuutta. Me toivomme, että tulevan kirjan kautta näkyisi se kokonaisuus ja myös ne kipupisteet ja vaikeudet, joita SRK:n kirjallisuus ei kerro. Tarkoituksemme ei ole repiä rikki vanhoillislestadiolaisen opin perusteita, vaan tuoda helpotusta niiden väsyneiden, masentuneiden ja uupuneiden elämään, jotka kokevat huonommuutta omasta jaksamisestaan äitinä, isänä tai suurperheen kasvattina, joka ei ole uskaltanut perustaa omaa perhettä yhteisön lisääntymisvaatimusten vuoksi.

Jos haluat auttaa meitä tässä työssä, ota yhteyttä ja kerro oma tarinasi sellaisena kuin olet sen elänyt ja kokenut iloineen ja suruineen. Toivomme yhteydenottoja suurperheiden isiltä, äideiltä ja lapsettomuuden valinneilta yksinäisiltä, vanhoillislestadiolaisuuteen kasvaneilta ihmisiltä. Kysymykset voi pyytää myös anonyymisti, eikä niiden pyytäminen edellytä vastaamista. Kysymykset nähtyäsi, voit rauhassa pohtia, haluatko vastata niihin.

Luottamuksella, Aila.

Vanhoillislestadiolainen sensuuri iski?

Laitoin eilen alla olevan tekstin Suomi24:n vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevälle palstalle. Aamulla sitä ei enää ollut. Tiukka moderointi oli sensuroinut informanttipyyntöni bittiavaruuteen. Jäin miettimään miksi. Olisi kiva nähdä pohdintojanne poiston mahdollisista syistä tai jos poistoa pyytänyt henkilö itse käy täällä lukemassa tämän jutun, hän voisi kertoa, mikä tekstissä ahdisti.

Oletan, että alla olevassa tekstissä on monta asiaa, jotka voivat loukata tiukimmin ajattelevia vanhoillislestadiolaisia. Siitä huolimatta on totta, että:

a) kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät halua suurperhettä 
b) osa vanhoillislestadiolaisista ehkäisee salaa
c) jotkut uupumuksesta rasittuneet vanhemmat toivovat jopa keskenmenoja …

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet ovat yleensä erittäin lapsirakkaita, tasapainoisia, musikaalisesti tai muuten taiteellisesti lahjakkaita, vastuuntuntoisia, onnellisia, pullantuoksuisia ja hengellisiä. Tämä on idyllinen kuva vl-perheistä johon moni perhekunta yltää.

Mutta asioilla on myös kääntöpuolensa. Suurperheissä tunnetaan paljon uupumusta, syyllisyyttä, pelkoa ja ahdistusta. Näistä asioista ei saa vaieta. Ongelmia ei saa sensuroida näkymättömiin. Vaikka 99 äitiä voi hyvin, pitää nostaa esille ne kipupisteet joiden takia se sadas äiti uupuu ja menettää kykynsä kontrolloida omaa elämäänsä. Kyse on siis ennen kaikkea elämänhallinnasta.

Sensuroitu teksti:

Hei,

 Etsin edelleen informantteja kirjaprojekteihini. Työn alla on tällä hetkellä kirja vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä iloinen, suruineen, pelkoineen ja kipuineen. Teen kirjaa Vuokko Ilolan kanssa ja tarkoituksenamme on nostaa erityisesti esille ehkäisyopin vaikutus vanhoillislestadiolaisuudessa.

 Koemme, että on tarpeellista kertoa myös siitä puolesta suurperheen elämää, josta SRK:n kirjoissa vaietaan. Olemme nähneet, että joissain monilapsisissa perheissä kipuillaan jaksamisen äärirajoilla ja joukossa on myös niitä, joiden voimat loppuvat kesken. Lapset otetaan huostaan kun vanhemmat eivät enää selviä omin eivätkä edes Jumalan antamin voimin.

 Sanotaan, että uskova haluaa ottaa kaikki lapset vastaan, mutta se ei ole totuus jokaisen vanhoillislestadiolaisen kohdalla. Se on idylli, josta halutaan pitää kiinni. Oletan, että moni vanhoillislestadiolainen äiti ja isä rukoilee tälläkin hetkellä, ettei äiti tulisi raskaaksi tai että raskaus menisi kesken. Ehkäisyoppi aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Uskovaisuudella on varjonsa. Moni myös ehkäisee salaa ja tuntee jatkuvaa syyllisyyttä asiasta. Tämä on korutonta kertomaa jo saamistani kirjeistä.

 Lainsäädännöstä huolimatta olen saanut myös niitä kirjeitä, joissa kerrotaan lapsiin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta, joka on tapahtunut sen jälkeen kun pahoinpitely on muuttunut rangaistavaksi. Vitsaa ei ole säästetty, mutta anteeksi on pyydetty.

 Herättikö edellä oleva kirjoitus ajatuksia? Jos haluat ja jaksat osallistua projektiin informanttina (nimimerkillä), ota yhteyttä. Etsin haastateltaviksi (sähköpostitse) sekä suurperheissä kasvaneita että suurperheen äitejä ja isiä. Haluatko kertoa oman tarinasi? Kirjoituksia toivotaan toukokuun aikana.

yst.terv.
Aila R.

 Hengellisestä väkivallasta kertova haastatteluni on kuultavissa Kalle Haatasen sivuilta Ylen Radio 1:n arkistosta.

Ensimmäisen kirjani esittely löytyy kustantajan sivuilta.

Pitkä ponnistusvaihe

Pitkä odotusaika on vihdoin ohi. Noin kahden ja puolen vuoden työn tulos on nyt näkyvillä työhuoneen lattialla olevissa kirjalaatikoissa. Kirjaprojektissa on ollut ylämäkiä ja alamäkiä, onnistumisen tunnetta ja syviä masennuksen ja epätoivon hetkiä. Onneksi en tiennyt työn alkuvaiheissa, miten raskaita kuukausia on tulossa.

Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä. Lopputulos on odotetun kaltainen. Kustantajan vaihduttua alkukesällä 2012 hengellisestä kustantamosta (profaaniin) ts. ei hengelliseen yleiskustantamoon, tekstiä ei tarvinnutkaan karsia, eikä informanttien tekstejä sensuroida. Aiemmin poistetut sivut (noin 90 sivua tekstiä) palautettiin takaisin käsikirjoitukseen. Nemo puuttui lähinnä vain kielenhuoltoon ja lauserakenteiden selkeyttämiseen.

Toivon, että kirjasta olisi hyötyä hengellisyydestään ahdistuneille, niille joiden läheisiä on mukana epäterveissä uskonnollisissa yhteisöissä sekä niille jotka joutuvat työssään tekemisiin uskontojen uhrien kanssa. Tarkoitukseni ei todellakaan ole tuomita kirjassa esiintyviä ryhmiä, vaan tuoda esiin niitä epäkohtia, jotka satuttavat jäseniä, yhteisöistä irtautuneita ja pahimmillaan aiheuttavat vakavia psyykenongelmia ja jopa itsetuhoisia ajatuksia.

Kirjassa mainituissa yhteisöissä on myös hyviä ja myönteisiä puolia. Niitä ei kuitenkaan käsitellä tässä teoksessa.

Jatkan edelleen hengellisen väkivallan teemailtoja omassa seurakunnassani. Seuraava ilta on huomenna (7.3.) Mäntynummen seurakuntatalolla Lohjalla klo.18. Huomisen illan aihe on Ylihengellistämisen vaarat. Illan aluksi on noin tunnin keskustelupainotteinen alustus teemasta, jonka jälkeen on tarjolla iltateetä ja ryhmäkeskustelua. Tilaisuudessa on mahdollisuus myös vertaistukeen.

Tarvitsen edelleen informantteja seuraaviin kirjoitusprojekteihini. Lisätietoa niistä löytyy 22.1. päivätystä blogikirjoituksestani aiheena: Informantiksi kirjaan?