Uutuusteos Ahdas arki paljastaa koteihin kätketyn ilmiön

Huoneisto oli vaarallinen asujalle itselleen ja koko kerrostalolle. Suurimpia ongelmia olivat tavarakasojen ja pölyisten sähkölaitteiden muodostamat palovaara ja palokuorma. Tilassa oli paljon paperitavaraa. Hallitsemattomasti kaatuvat tavararöykkiöt voisivat haudata asujan alleen.” – ammattijärjestäjä Tarja Kesti

Tietokirjailija Aila Ruoho tuo uutuuskirjassaan esiin yllättävän yleisen ilmiön, josta mieluummin vaiettaisiin.

Moni kamppailee ahtaan arjen kaaoksessa. Oma tai läheisen hamstrausongelma voi herättää huolta, häpeää, turhautumista, epätoivoa ja jopa vihaa. On tärkeä ymmärtää, että useimmiten kyseessä on todellinen mielenterveyden häiriö, keräilypakko. Oudolta vaikuttava käytös ei olekaan laiskuutta tai välinpitämättömyyttä.

Keräilypakko ei ole yksiselitteinen asia. Koska tilanne etenee usein vähitellen ja pahenee ajan myötä, ongelman laajuus vaihtelee. Haastavimmissa tapauksissa kaaos näyttäytyy rajuna jo eteisessä tai pihalla, jos hamstraaja asuu pientalossa. Lievemmissä tapauksissa satunnainen kyläilijä ei havaitse mitään poikkeavaa varsinkaan, jos pysyy poissa varastotiloista eikä näe komeroihin tai makuuhuoneisiin.

Useissa tapauksissa keräilypakkoa sairastava ei kykene hahmottamaan omaa tilannettaan. Oma koti tuntuu lähes normaalilta, vaikka sängyssä ei voi nukkua, pesuhuoneessa ei voi peseytyä, ruokapöytää ei ole voinut käyttää vuosikausiin ja ainoa toimiva ruuanlaittoväline on mikroaaltouuni, eikä sekään välttämättä mahdu keittiöön.

Kirja lisää ymmärrystä siitä, mistä hamstraushäiriössä on kyse ja miten laajasti se vaikuttaa yksilön toimintaan. Samalla kirja auttaa tunnistamaan ilmiön ja rohkaisee etsimään toimivia ratkaisuja tilanteen selättämiseksi.

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt:
Aila Ruoho
aila.ruoho@arotron.fi

Arvostelukappaleet:
Aikamedian asiakaspalvelu
020 7619 800
asiakaspalvelu@aikamedia.fi

Lataa mediatiedote PDF-tiedostona

Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: “Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan.

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. “‘Valeuutisia’, Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista.

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu “totta”?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.

Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?

Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi “onko tämä leipä?” hän voisi saada vastaukseksi että “ei, se ei ole reikäleipä“.

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.

Herätkää (22.05.1994): Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta – –

Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: “Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.

Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.

Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.

Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.

On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.

Linkki: Helsingin Sanomien uutiseen.

Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.

Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.

Juna

Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.

Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edellä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.” Nainen oli Jehovan todistaja.

Oon istunut junanraiteiden päällä – –” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.

Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä.” Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.

– – koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön.” Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.

Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus.” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. […] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön.” Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt ‘pallon’ Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?

Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?

Vastine Jehovan todistajien kommentteihin MTV:n artikkelissa

MTV esitti yhdeksän kysymystä kirjastani ryhmälle Jehovan todistajia. Heidän kommenttinsa löytyvät Mtv:n sivulta.

Joitain kysymyksiä on nostettu viime päivinä esille muussa yhteydessä, joten päätin liittää tänne oman vastineeni punaisella Jehovan todistajien ryhmän kommentteihin. Alla olevasta koosteesta voi päätellä, että kyseinen todistajien ryhmä ei edes pyrkinyt vastaamaan heille esitettyihin kysymyksiin.

1.  Miten Jehovan todistajat määrittelevät karttamisen? Mitä se käytännössä tarkoittaa?

“– Verkkosivustomme selittää uskonnollista käsitystämme seuraavasti: Me emme karta niitä, jotka on kastettu Jehovan todistajiksi, mutta jotka ovat lakanneet kertomasta hyvää uutista toisille tai ehkä jopa ajautuneet pois todistajien yhteydestä. Päinvastoin haluamme auttaa heitä ja yrittää saada heidät jälleen kiinnostumaan hengellisistä asioista.

Jos joku tekee vakavaa syntiä, häntä ei automaattisesti eroteta. Toisaalta jos kastettu todistaja toimii toistuvasti vastoin Raamatun moraalinormeja eikä osoita katumusta, hänet erotetaan seurakunnasta. Raamatun ohje on selvä: ”Poistakaa paha ihminen keskuudestanne.” (1. Korinttilaisille 5:13.)”

Vastauksessa ei vastata ollenkaan annettuun kysymykseen.
Todistajien kirjallisuus määrittelee erittäin tarkkaan sen, mitä karttaminen yhteisöstä irtautuneiden kohdalla tarkoittaa sekä miten karttamisen tulee näkyä käytännössä tekojen kautta.

2. Esimerkki: Jos tytär on eronnut Jehovista, ja Jehovissa yhä oleva isä haluaa mennä viikonlopuksi tyttärensä luokse, onko tämä Jehovien oppien mukaan sallittua?

“– Tilanteet vaihtelevat. Periaatteet ovat Raamatussa, ja yksilöt soveltavat niitä parhaaksi katsomallaan tavalla kussakin tilanteessa. Jehovan todistajat eivät kontrolloi jäsentensä henkilökohtaisia tai perheen sisäisiä ratkaisuja.”

Vastauksessa ei vastata ollenkaan annettuun kysymykseen.
Oppien mukaan yhteydenpitoa tulee välttää myös omien lasten kohdalla, jos nämä eivät asu samassa taloudessa.

3. Ohjeistetaanko Vartiotorni-lehdessä esimerkiksi, että yhteisön jättäneitä ei pidä tervehtiä?

“– Jehovan todistajat kunnioittavat Raamattua Jumalan sanana. Raamattu sanoo 2. Johanneksen kirjeen jakeissa 10, 11 (Kirkkoraamattu 1992): ”Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä. Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.””

Vastauksessa ei vastata ollenkaan annettuun kysymykseen.
Oikea vastus olisi kyllä. Oppien mukaan tervehtiminen ei ole suotavaa. Vartiotorni-lehdistä ja muusta kirjallisuudesta löytyy lukuisia esimerkkejä joissa ohjeistetaan, ettei järjestöstä irtautuneita pidä edes tervehtiä.

4. Kuinka moni Jehovan todistaja vuodessa eroaa?

“– Lukumäärä vaihtelee luonnollisesti vuosittain, mutta kyse on muutamista kymmenistä ihmisistä.”

Vuosittain irtautuu toistasataa ihmistä (Veikko Leinonen haastattelu HS 9.9.).

5. Kuinka moni tulee takaisin?

“– Noin puolet tai jopa enemmän tulevat takaisin. Jotkut palaavat vuosien, jopa vuosikymmenten päästä ja olemme siitä hyvin iloisia. Jokainen on tervetullut takaisin.”

Omien tietolähteideni, tutkimusteni ja seuraamieni keskustelujen perusteella vain pieni osa palaa takaisin. Itse eronneista vain hyvin harva palaa. Itse eronneiden kohdalla ”puolet tai jopa enemmän” on ehdottomasti liioittelua.

6. Voisiko ohjeita/sääntöjä höllätä hieman? Ettei karttamisen tarvitsisi olla niin jyrkkää?

– Olemme havainneet, että Raamatun periaatteet ovat ihmisille hyödyksi ja valtaosa erotetuista toteaa omalta kohdaltaan, että heitä on kohdeltu oikeudenmukaisesti ja että he haluavat palata takaisin heti, kun se on mahdollista.

Vastauksessa ei vastata ollenkaan annettuun kysymykseen.
Miten on tutkittu
sitä, että valtaosa kokee karttamisen oikeudenmukaiseksi? Tietääkseni ainoaltakaan informantiltani ei ole Vt-seuran taholta kyselty, miltä tuntuu kun ystävät ja omaiset hylkäävät.

Kuka on tutkinut, keitä, milloin ja missä?

5. Kysyn kuitenkin: Mitä ajatuksia kirja on herättänyt Jehovan todistajien keskuudessa?

“– Toivomme, että ihmiset hankkisivat ensi käden tietoa Jehovan todistajista. Jehovan todistajat on hyvin avoin uskonto, näymme katukuvassa joka päivä. Kaikki kokouksemme ovat yleisölle avoimia. Vastaamme mielellämme meitä koskeviin kysymyksiin tavatessamme ihmisiä. Jw.org -nettisivuiltamme löytyy luotettavaa tietoa Jehovan todistajien uskonkäsityksistä ja toiminnasta.

Olemme tyytyväisiä siihen, että vaikka kirjan tekijät ovat laajalla rintamalla pyytäneet kielteisiä kommentteja entisiltä Jehovan todistajilta tai heidän lähipiirissään olevilta, niin on saatu koottua vain muutama kymmenen kielteistä tarinaa vuosikymmenten ajalta.”

Kirjan tekijät? Kirjallani ei ole muita tekijöitä kuin minä. Keitä tässä tarkoitetaan?

Pyysin kommentteja myös nykyisiltä todistajilta. Heille oli suunnattu kysymyssarja, jossa pyydettiin kertomaan, miksi karttaminen on heidän mielestään hyvä asia. Ainoastaan yksi kirje saapui, mutta vastaaja ei halunnut paljastaa minulle oikeita tietojaan. En voinut ottaa yksittäistä anonyymiä mukaan.

Millä perusteella voidaan väittää, että kirjaan on pyritty saamaan vain kielteisiä kokemuksia? Soitin käsikirjoitusvaiheessa Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinoselle ja pyysin häntä haastateltavaksi. Miksi hän kieltäytyi, kun olisi voinut tuoda vapaasti karttamisen ”hyvät puolet” esille?

Kirjaan haastateltujen 64 henkilön lisäksi useat muut ottivat yhteyttä, mutta eivät lähettäneet vastauksia. Syiksi mainittiin muun muassa pelko seurauksista tai se, että asia oli liian ahdistava ja kipeä purkaa sanoiksi.

“Tämä vahvistaa sen, että Jehovan todistajat ovat erittäin tyytyväisiä uskontoonsa ja kokevat sen onnellisuutta ja sisäistä rauhaa tuovaksi.”

Mielenkiintoista.

Entä mitä se vahvistaa, että yksikään ei halunnut puolustaa karttamisen positiivisia vaikutuksia? On aikamoista vetää esille tulleista kymmenistä epäkohdista tällainen käänteinen johtopäätös, varsinkin kun järjestöllä itsellään tuskin on antaa mitään aidosti kerättyä tai tutkittua faktatietoa entisten jäsentensä tyytyväisyydestä.

“Luotamme myös siihen, että Jehovan todistajat tunnetaan joka kaupungissa ja kylässä. Suomalaiset ovat ajattelevaa kansaa ja osaavat muodostaa itsenäisen näkemyksen omien havaintojensa perusteella.

Aivan. Luotan itsekin siihen.

9.  Mitkä asiat teitä eniten harmittavat/haluaisitte oikaista niissä jutuissa, mitä mediassa Jehovan todistajista on viime aikoina tehty?

“– Meitä koskevissa asioissa on paljon väärinymmärrystä ja joskus suoranaista tosiasioiden vääristelyä. Tietysti olemme pahoillamme, että monet jutut ovat yksipuolisia, tarkoitushakuisia ja jotkut vaikuttavat peräti vihapuheelta. Yksipuolisuus johtaa helposti siihen, että väitteet, joita hyvin pieni osa entisistä Jehovan todistajista esittää, pidetään koko ”totuutena” Jehovan todistajista ja heidän uskonkäsityksistään.”

Mediassa on tuotu esille lähinnä kattamisasiaa, oikeuskomiteakäytäntöjä, sitä ettei raiskaus- ja pedofiliatapauksia ole viety viranomaisille, henkilötietojen keräämistä kenttätyössä ilman lupaa ja tietoa Betelin varsin erikoisesta työnhakulomakkeesta, johon tietosuojavaltuutettukin on puuttunut.

Mitkä näistä yllä olevista esille tuoduista asioista ovat olleet vääristelyä ja millä perusteella? Mitä on ymmärretty väärin?  

“Jehovan todistajina arvostamme Raamattua ja sen periaatteita. Olemme olleet Suomessa yli sata vuotta ja lähes jokaisessa suvussa on todistajia, joten olemme hyvin tunnettuja täällä. Väitteet siitä, että joka kolmas Jehovan todistaja harkitsee itsemurhaa, jääkööt täysin omaan arvoonsa.”

Kuka näin väittää ja missä? Ei kukaan, ei missään. Kyseinen todistajien ryhmä on keksinyt tämän väitteen täysin omasta päästään. Kirjassa nimittäin todetaan, että noin joka kolmannella siihen haastatellulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia.  Pyritäänkö tässä tarkoitushakuisesti vääristelemään kirjan sanomaa ja nollaamaan siten löytynyt yhtymäkohta todistajuuden ja itsetuhoisuuden välillä?

Tauon paikka – käsikirjoitus on kustannustoimittajalla

Käsikirjoitus Vartiotornin varjossa lähti kustantajalle kolmisen viikkoa sitten. Nyt on aikaa tehdä pihatöitä ja nollata ajatuksia pitkän työrupeaman jälkeen. Kirjoitusprosessi vei voimia sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos mahdollista, haastatteluaineisto oli edellistäkin kirjaa (Usko, toivo ja raskaus) raskaampaa.

Loppuvaiheessa yksi haastattelu putosi pois, sillä en saanut enää sähköpostitse yhteyttä sen kirjoittajaan. Aineistoksi jäi 64 kirjettä. Mukana ei ole yhtään karttamista puolustavaa tekstiä, muutoin kuin järjestön kirjallisuudesta poimittuina, sillä kukaan aktiivitodistaja ei lähettänyt vastauksia, joita olisin voinut hyväksyä kirjaan. Yhtä ainokaista vain nimimerkillä lähetettyä anonyymiä Jt-tekstiä en kelpuuttanut mukaan.

Harmillista oli myös se ettei Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen suostunut kommentoimaan aihetta. Oletan, että hän joutuu kirjan tiimoilta syksyllä julkisuuteen, mikäli media kiinnostuu aiheesta.

Käsikirjoitus on työstettävänä kustannustoimittajalla. Nyt voi vain odotella palautetta ja korjausehdotuksia.

Tämän piti olla pieni projekti. Aihepiiri laajeni ja lähettäessäni käsikirjoituksen se oli taas edellistä käsikirjoitusta pitempi. Olisiko kyse jostain “Harry Potter” -ilmiöstä, jossa jokainen uusi kirja on aina edellistä paksumpi? Täytyy toivoa, että kustannustoimittaja karsii pois turhat rönsyt, jos niitä on.

Olen edelleen sitä mieltä, että hengellisyys ja uskonto on “oikein käytettynä” hyvä asia, samalla tavalla kuin vesi on oikeassa suhteessa annettuna hyväksi kasville. Vastaavasti kuin liikakastelu tappaa kasvin, painostaminen ja hengellisyyteen pakottaminen voi tappaa henkilökohtaisen uskon. Jäljelle jää vain uskonnon suorittaminen.

Hengellisyys on tunnetta ja tekoja sopivassa suhteessa. Tulevaan kirjaan palatakseni, todistajuudessa minua hämmästyttää tunteiden vähyys tai oikeastaan niiden laimeus. Se, että kokouksia nimitetään juuri kokouksiksi, on loogista, sillä ne ovat kokouksia, asiallisia ja kaavamaisia sellaisia. Elävään musiikkiin ja vapautuneeseen tunnelmaan tottuneelle, ne eivät sovi.

Kaikkeen tietysti tottuu ja sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Todennäköisesti kokouksiinkin tottuu ja oppii pitämään niistä, ainakin jos uskoo järjestön kirjallisuutta, jossa kuvataan toistuvasti miten erinomaisia, hyviä ja tarpeellisia kokoukset ovat.

Nyt pitäisi suunnitella seuraavaa projektia. Muutamia ideoita on jo tullut mieleen, mutta mikään niistä ei ole vielä noussut ylitse muiden. Kuningasideaa odotellessa voi möyhiä puutarhaa ja puuhailla kasvihuoneessa. Aurinkoista ja lämpöistä toukokuun loppua kaikille tasapuolisesti.   :-)