Seminaari ja muuta mukavaa

Kuluva vuosi jää mieleen vuotena, jolloin tuli koettua kaikenlaista ennen kokematonta. Nuorena kuvittelee helposti, että nelikymppisenä elämä on suurin piirtein nähty, mutta sitten yllättäen huomaakin olleensa todella väärässä. Jos joku olisi kertonut etukäteen viime tammikuussa, mitä kaikkea tänä vuonna tulee puuhattua, en olisi uskonut.
Suurimpaan osaan viime kuukausien aikana tapahtuneesta on syynä kuudes kirjani, joka ilmestyi keväällä. Kirjan myötä olen ollut tänä vuonna muun muassa pari kertaa radiossa, kerran televisiossa, haastateltavana Helsingin kirjamessuilla, alustamassa psykoterapeuttien iltaa Tampereella ja viimeisimpänä projektina puhumassa UUT ry:n hengellistä väkivaltaa käsittelevässä seminaarissa Helsingissä.
Uskontojen uhrien tuki (UUT ry) antaa tukea uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneille sekä heidän läheisilleen.
Seminaari oli hyvin mielenkiintoinen. Mukana oli monta mediasta tuttua persoonaa ja yleisöäkin mahtui mukaan tilaisuuteen noin sata henkeä. Osa lähti tilaisuuden jälkeen jatkoille paikalliseen ravintolaan. Itse olisin toivonut mahdollisuutta jatkaa keskusteluja jossain rauhallisessa ympäristössä.
Jos et päässyt mukaan seminaariin, mutta asia kiinnostaa, niin ei huolta. Johanneksenpoika on tehnyt sivuilleen koosteen tapahtumasta.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi olen tänä vuonna ollut todistajana oikeudessa. Vuosia kestänyt rankka prosessi on toistaiseksi ohi. Nyt on vain toivottava, että jutun oikeuteen vienyt osapuoli tyytyy päätökseen. Kaikki muut asianosaiset toivovat pysyvää sopua.

Myös talo on entisestään hiljentynyt vuoden aikana. Kuopus lähti opiskelemaan ja alakerta jäi tyhjäksi.

Nyt on aika keskittyä täysipainoisesti uuteen projektiin. Informantteja saimme mukaan tasan kolmekymmentä. Työ etenee edelleen hitaasti mutta varmasti. Aihe on raskas ja informanteilta tulleet kirjeet ovat hyvin koskettavia.
Toivottavasti löydämme Vuokon kanssa alkuvuodesta kirjallemme hyvän kustantajan. Uskomme, että tätäkin kirjaa tarvitaan.

Älä talleta tietojani, kiitos!

Kädenvääntö tietosuojalautakunnan ja Jehovan todistajien välillä jatkuu. Tietosuojalautakunta puuttui syyskuussa 2013 Jehovan todistajien vuosikymmeniä käytössä olleeseen tapaan kerätä ihmisten tietoja ovityössään. Lautakunta oli sitä mieltä, että oven avaajalta pitää kysyä lupa siihen, saako hänen kertomiaan yksityiskohtia ja arkaluontoisia asioita kirjoittaa muistiin.

Monikaan todistajalle ovea avaava, ei varmasti ole tiedostanut sitä, että se mitä hän omalla ovellaan kertoo, on myöhemmin kirjattu ylös todistajan muistiinpanovihkoihin. Useimmat ovenavaajat kertovat ainakin uskontokuntansa ja suhteensa hengellisyyteen. Joku voi kertoa yksinäisyydestään, masennuksestaan tai muista sairauksistaan tai läheisen poismenosta. Nämä kaikki ovat todistajille tärkeitä tietoja, sillä työtön, yksinäinen, sureva tai sairas on helpommin rakkauspommitettavissa kuin terve ja tasapainoinen henkilö. Jonkun varomattoman ovenavaajan seksuaalinen suuntautuminen tai mahdollinen avioero on saattanut myös päätyä muistiinpanoihin.

Nyt asia on ainakin toistaiseksi toisin. Todistajille on annettu ohjeistus, jonka mukaan tietojen kirjaamiseen on aina pyydettävä lupa. Jehovan todistajat ovat kuitenkin valittaneet tästä päätöksestä hallinto-oikeuteen. Voikin ihmetellä, miksi. Mikä tekee asian kysymisestä niin vaikeaa, ettei päätöstä voisi noudattaa?
Miksi ihmeessä tietojen kerääminen pitäisi tehdä nimen omaan asianomaisen lupaa pyytämättä?

Kuinka Jehovan todistaja itse suhtautuisi siihen, jos luterilaisen kirkon edustajat, vapaakirkon jäsenet, moonilaiset tai skientologit kiertäisivät todistajien ovilla ja kirjoittaisivat ylös muistiinpanojaan? Jos merkintöjen tekeminen olisi vapaata ja sallittua, kuka voisi valvoa sitä, millaisia asioita talletettaisiin ja kuka tietoja saisi kerätä? Miksi juuri Jehovan todistajille pitäisi antaa tällainen vapaus?

Alla vuoden 2011 ohjeistus Jehovan todistajien lehdestä:

”Tee heti käynnin jälkeen muistiinpanoja. Kirjoita muistiin henkilön nimi ja osoite, päivämäärä ja kellonaika sekä se, mistä puhuitte ja mitä kirjallisuutta hän mahdollisesti otti. Sanoiko hän kuuluvansa johonkin uskontokuntaan? Onko hänellä perhettä? Kertoiko hän kiinnostuksen kohteistaan tai huolenaiheistaan? Tällaiset tiedot auttavat sinua valmistautumaan tuleviin keskusteluihin. Kirjoita muistiin myös se, milloin lupasit palata ja mihin kysymykseen lupasit vastata.” (Valtakunnan palveluksemme, marraskuu 2011, s.1).

Ajatuksia suurperheestä

Olen viime viikkoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaista on kasvaa suurperheessä. Pohdintojani ovat siivittäneet ne lukuisat informanttiemme kirjeet, joita olemme saaneet Vuokon kanssa uutta vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaavaa kirjaamme varten. Jo tähän mennessä on syntynyt ajatus siitä, että asia on paljon monimuotoisempi ja monimutkaisempi, kuin olin alunperin kuvitellut. Ensinnäkään ei ole olemassa kahta samanlaista perhettä ja yhden perheen sisällä voi olla suuria vaihteluja sen perusteella, mihin kohtaan sisarusparvea syntyy.

Esikoisella on aivan eri roolinsa kuin sisarusparven keskelle syntyneellä kuopuksesta puhumattakaan. Myös tyttöjen asema poikkeaa huomattavasti poikien asemasta. Vanhin tai vanhimmat tytöt joutuvat ottamaan monta kertaa liian suurta vastuuta sisaruksistaan ja perheen hyvinvoinnista.
Suuri vaikutus on myös vanhempien ja erityisesti äidin jaksamisella. Jos äiti jaksaa fyysisesti ja psyykkisesti hyvin, tilanne on helpompi ja jopa hyvä. Mutta jos äiti uupuu, vaikutukset heijastuvat koko perheeseen. Mitä useampia ja pienempiä lapsia on, sitä mittavampi kokonaisvaikutus äidin väsymisellä on.

Suurperhe voi olla ihanteellinen kasvualusta lapselle. Moni vanhoillislestadiolainen nuori tyttö unelmoi olevansa tulevaisuudessa pullantuoksuinen äiti, joka hoivaa lapsiaan ylitsevuotavalla ja kaikille riittävällä rakkaudella. Kuva on ihanteellinen ja ihana.

Niin kauan kun synnyttäminen ja perheen kasvu on aidosti ja oikeasti oma toive ja unelma, asiat ovat hyvin. Mutta jos äiti alkaa uupua, masentua ja laiminlyödä lapsiaan vaikkapa vain tunnetasolla ja siirtää omaa vastuutaan lasten harteille, asiaan pitäisi herätä. Olemassa olevien lasten oikeus hellyyteen, rakkauteen, huomioon, syliin ja kosketukseen on taattava. Jos äiti alkaa rukoilla keskenmenoja tai aviopari joutuu elämään kuukausia selibaatissa raskaudenpelon takia, on syytä pysähtyä miettimään.

Monen meille tulleen kirjeen tarina saa sydämeni itkemään. Jokainen lapsi kaipaa huomiota ja hellyyttä, syliä ja läheisyyttä. Äidin tehtävä on olla rakastava syli, ei automaatti joka putkauttaa lapsia säännöllisin väliajoin vain siksi, että ulkopuolinen taho niin määrää.
Jumala on luonut naiseen halun tulla äidiksi. Äitiyteen kuuluu synnyttämisen lisäksi olemassa olevien pienokaisten hoitaminen. Äidin keho valmistaa hormoneja, jotka synnyttävät halun hoivata ja helliä lapsia. Lasten huolenpito kuuluu äidille, ei perheen lapsille.

Myös esikoisella on oikeus olla lapsi. Myös esikoinen tarvitsee syliä. On hyvä muistaa, että kymmenvuotiaskin on vielä pieni lapsi. 

Kirjaprojekti etenee

Kirjaprojektimme vanhoillislestadiolaisista suurperheistä on edennyt mukavasti. Kiitos teille kaikille, jotka olette tulleet mukaan informanteiksi. Kirjoituksia on tullut hieman vajaat kolmekymmentä ja aiheet sekä asiat, joista olette kertoneet, ovat tärkeitä ja jälleen kerran myös ajankohtaisia.

Vanhoillislestadiolainen liike on noussut toistuvasti otsikoihin kuluneen loppukesän ja syksyn aikana. Ensimmäinen kohahdus tuli Pauliina Rauhalan esikoisromaanista Taivaslaulu, joka nosti vanhoillislestadiolaisen perhepolitiikan ja ehkäisykysymykset pinnalle. Toisen ravistelun liike kohtasi viime viikolla kun Johanna Hurtigin uusin teos Taivaan taimet julkaistiin. Siinä missä Taivaslaulu on fiktiota kuvitteellisesta lapsiperheestä, Hurtigin teos on pitkäjänteisen tutkimustyön tulos ja vl-liikkeen todellisuutta.

Tulevassa kirjassamme on paljon samoja aineksia kuin Taivaslaulussa. Todellisuus perheissä saattaa olla aivan toinen kuin mitä SRK:n omissa julkaisuissa annetaan ymmärtää. Ehkäisyopetuksesta huolimatta ei löytyne montaakaan perhettä, jotka aidosti haluavat ja toivovat suurperhettä (yli kahdeksan tai yli kymmenen lasta). Kysymyksiimme vastanneet kertovat avoimesti uupumuksesta, peloista, ahdistuksesta, psyykkisistä ongelmista, lasten kurittamisesta ja laiminlyönneistä. Suurten lapsilauman kanssa tulee tilanteita ja päiviä, joista selviää vain rimaa hipoen. Osa ei selviä yli kompastumatta ja loukkaamatta itseään.

Tuntuu järkyttävältä, kun kaikkia muita apukeinoja on lupa käyttää, mutta ehkäisyä ei. Lukuisat uupuneet äidit pelkäävät tälläkin hetkellä uutta raskautta, rukoilevat etteivät alkaisi odottaa, mutta alistuvat liikkeen sääntöihin. Moni toivoo keskenmenoa koko alkuraskauden ajan. Syyllisyys, pahoinvoinnit ja muut fyysiset ongelmat tekevät elämän raskaaksi. Lapset tarvitsisivat huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa, mutta syli ei riitä kaikille tarvitsijoille. Pieni joutuu kasvamaan “isoksi” ja itse pärjääväksi liian pian. Itse hoivaa tarvitseva saattaa joutua hoivaamaan vauvaa, kun äiti ei ehdi, jaksa tai pysty.

Luettuani näitä kertomuksia, olo on lohduton.

On kuitenkin muistettava, että ehkäisykysymyksessä ei ole kyse aviomiesten vallasta tai alistamisen halusta. Joskus ulkopuoliset näkevät niin, että naiset pakotetaan asemaansa jonkun ulkopuolisen tahdosta. Asiaa ei pidä kuitenkaan tulkita näin. Yleensä ehkäisemättömyyden taustalla ja sen syvin olemus on naisen oma valinta ja omantunto. Kyse on vakaumuksesta ja uskosta tai pikemminkin liikkeen kokonaisvaltaisesta raamatuntulkinnasta.
Harvemmin kyseessä on kuitenkaan naisen oma tahto. Jos näin olisi, äidit eivät rukoilisi pitempiä synnytysvälejä tai keskenmenoja. Yksikään nainen tai mies, joka vilpittömästi haluaa itselleen lapsen, ei rukoile, ettei lasta tulisi. Tällainen toiminta olisi täysin järjenvastaista.

Käsikirjoitus on prosessissa. Toivomme, että saamme tekstin valmiiksi vuoden vaihtuessa ja että sille löytyy kustantaja. Valitettavasti aihe tulee olemaan yhtä kipeä ja ajankohtainen myös ensi vuonna kun kirjamme toivottavasti ilmestyy.

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet

Monenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni. Millaista olisi elää parisuhteessa äitinä ja antaa ruumiinsa oman hengellisen yhteisön hallittavaksi? Mitä ajatuksia on sen nuoren naisen mielessä, joka kävelee alttarille tulevan miehensä käsipuolessa tietämättä, saako hän viisi, kymmenen tai viisitoista lasta? Tuleva elämäntehtävä on jatkaa Luojan luomistyötä ja synnyttää lapsia herätysliikkeeseen taivasta varten.
Näitä asioita olen pohtinut paljon viime kuukausina.

Kirjoittelen parhaillaan muistiinpanoja kirjasta Tuoreet oksat viinipuussa; vanhoillislestadiolaisuus peilissä.  Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta vanhoillislestadiolaisesta elämäntavasta ja liikkeen hengellisistä kysymyksistä. Olen löytänyt tekstistä monta hyvää oivallusta ja voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle, joka on kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta. Uskon, että kirjasta on apua myös liikkeen jättäneille sekä niille, jotka pohtivat raamatullisia taustoja yhteisönsä normeille ja elämäntapavaatimuksille.

Olen tekemässä Vuokko Ilolan kanssa kirjaa vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä. Tarkoitus on nostaa esiin juuri sitä puolta vanhoillislestadiolaisuudesta, joka jää usein pimentoon tai koetaan ristiriitaisena. Toisin sanoen julkisuuteen välitetty kuva tasapainoisista ja onnellisista suurperheistä ei jokaisen vl -perheen kohdalla kohtaa todellisuutta. Me toivomme, että tulevan kirjan kautta näkyisi se kokonaisuus ja myös ne kipupisteet ja vaikeudet, joita SRK:n kirjallisuus ei kerro. Tarkoituksemme ei ole repiä rikki vanhoillislestadiolaisen opin perusteita, vaan tuoda helpotusta niiden väsyneiden, masentuneiden ja uupuneiden elämään, jotka kokevat huonommuutta omasta jaksamisestaan äitinä, isänä tai suurperheen kasvattina, joka ei ole uskaltanut perustaa omaa perhettä yhteisön lisääntymisvaatimusten vuoksi.

Jos haluat auttaa meitä tässä työssä, ota yhteyttä ja kerro oma tarinasi sellaisena kuin olet sen elänyt ja kokenut iloineen ja suruineen. Toivomme yhteydenottoja suurperheiden isiltä, äideiltä ja lapsettomuuden valinneilta yksinäisiltä, vanhoillislestadiolaisuuteen kasvaneilta ihmisiltä. Kysymykset voi pyytää myös anonyymisti, eikä niiden pyytäminen edellytä vastaamista. Kysymykset nähtyäsi, voit rauhassa pohtia, haluatko vastata niihin.

Luottamuksella, Aila.