Ajatuksia suurperheestä

Olen viime viikkoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaista on kasvaa suurperheessä. Pohdintojani ovat siivittäneet ne lukuisat informanttiemme kirjeet, joita olemme saaneet Vuokon kanssa uutta vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaavaa kirjaamme varten. Jo tähän mennessä on syntynyt ajatus siitä, että asia on paljon monimuotoisempi ja monimutkaisempi, kuin olin alunperin kuvitellut. Ensinnäkään ei ole olemassa kahta samanlaista perhettä ja yhden perheen sisällä voi olla suuria vaihteluja sen perusteella, mihin kohtaan sisarusparvea syntyy.

Esikoisella on aivan eri roolinsa kuin sisarusparven keskelle syntyneellä kuopuksesta puhumattakaan. Myös tyttöjen asema poikkeaa huomattavasti poikien asemasta. Vanhin tai vanhimmat tytöt joutuvat ottamaan monta kertaa liian suurta vastuuta sisaruksistaan ja perheen hyvinvoinnista.
Suuri vaikutus on myös vanhempien ja erityisesti äidin jaksamisella. Jos äiti jaksaa fyysisesti ja psyykkisesti hyvin, tilanne on helpompi ja jopa hyvä. Mutta jos äiti uupuu, vaikutukset heijastuvat koko perheeseen. Mitä useampia ja pienempiä lapsia on, sitä mittavampi kokonaisvaikutus äidin väsymisellä on.

Suurperhe voi olla ihanteellinen kasvualusta lapselle. Moni vanhoillislestadiolainen nuori tyttö unelmoi olevansa tulevaisuudessa pullantuoksuinen äiti, joka hoivaa lapsiaan ylitsevuotavalla ja kaikille riittävällä rakkaudella. Kuva on ihanteellinen ja ihana.

Niin kauan kun synnyttäminen ja perheen kasvu on aidosti ja oikeasti oma toive ja unelma, asiat ovat hyvin. Mutta jos äiti alkaa uupua, masentua ja laiminlyödä lapsiaan vaikkapa vain tunnetasolla ja siirtää omaa vastuutaan lasten harteille, asiaan pitäisi herätä. Olemassa olevien lasten oikeus hellyyteen, rakkauteen, huomioon, syliin ja kosketukseen on taattava. Jos äiti alkaa rukoilla keskenmenoja tai aviopari joutuu elämään kuukausia selibaatissa raskaudenpelon takia, on syytä pysähtyä miettimään.

Monen meille tulleen kirjeen tarina saa sydämeni itkemään. Jokainen lapsi kaipaa huomiota ja hellyyttä, syliä ja läheisyyttä. Äidin tehtävä on olla rakastava syli, ei automaatti joka putkauttaa lapsia säännöllisin väliajoin vain siksi, että ulkopuolinen taho niin määrää.
Jumala on luonut naiseen halun tulla äidiksi. Äitiyteen kuuluu synnyttämisen lisäksi olemassa olevien pienokaisten hoitaminen. Äidin keho valmistaa hormoneja, jotka synnyttävät halun hoivata ja helliä lapsia. Lasten huolenpito kuuluu äidille, ei perheen lapsille.

Myös esikoisella on oikeus olla lapsi. Myös esikoinen tarvitsee syliä. On hyvä muistaa, että kymmenvuotiaskin on vielä pieni lapsi. 

Kirjaprojekti etenee

Kirjaprojektimme vanhoillislestadiolaisista suurperheistä on edennyt mukavasti. Kiitos teille kaikille, jotka olette tulleet mukaan informanteiksi. Kirjoituksia on tullut hieman vajaat kolmekymmentä ja aiheet sekä asiat, joista olette kertoneet, ovat tärkeitä ja jälleen kerran myös ajankohtaisia.

Vanhoillislestadiolainen liike on noussut toistuvasti otsikoihin kuluneen loppukesän ja syksyn aikana. Ensimmäinen kohahdus tuli Pauliina Rauhalan esikoisromaanista Taivaslaulu, joka nosti vanhoillislestadiolaisen perhepolitiikan ja ehkäisykysymykset pinnalle. Toisen ravistelun liike kohtasi viime viikolla kun Johanna Hurtigin uusin teos Taivaan taimet julkaistiin. Siinä missä Taivaslaulu on fiktiota kuvitteellisesta lapsiperheestä, Hurtigin teos on pitkäjänteisen tutkimustyön tulos ja vl-liikkeen todellisuutta.

Tulevassa kirjassamme on paljon samoja aineksia kuin Taivaslaulussa. Todellisuus perheissä saattaa olla aivan toinen kuin mitä SRK:n omissa julkaisuissa annetaan ymmärtää. Ehkäisyopetuksesta huolimatta ei löytyne montaakaan perhettä, jotka aidosti haluavat ja toivovat suurperhettä (yli kahdeksan tai yli kymmenen lasta). Kysymyksiimme vastanneet kertovat avoimesti uupumuksesta, peloista, ahdistuksesta, psyykkisistä ongelmista, lasten kurittamisesta ja laiminlyönneistä. Suurten lapsilauman kanssa tulee tilanteita ja päiviä, joista selviää vain rimaa hipoen. Osa ei selviä yli kompastumatta ja loukkaamatta itseään.

Tuntuu järkyttävältä, kun kaikkia muita apukeinoja on lupa käyttää, mutta ehkäisyä ei. Lukuisat uupuneet äidit pelkäävät tälläkin hetkellä uutta raskautta, rukoilevat etteivät alkaisi odottaa, mutta alistuvat liikkeen sääntöihin. Moni toivoo keskenmenoa koko alkuraskauden ajan. Syyllisyys, pahoinvoinnit ja muut fyysiset ongelmat tekevät elämän raskaaksi. Lapset tarvitsisivat huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa, mutta syli ei riitä kaikille tarvitsijoille. Pieni joutuu kasvamaan “isoksi” ja itse pärjääväksi liian pian. Itse hoivaa tarvitseva saattaa joutua hoivaamaan vauvaa, kun äiti ei ehdi, jaksa tai pysty.

Luettuani näitä kertomuksia, olo on lohduton.

On kuitenkin muistettava, että ehkäisykysymyksessä ei ole kyse aviomiesten vallasta tai alistamisen halusta. Joskus ulkopuoliset näkevät niin, että naiset pakotetaan asemaansa jonkun ulkopuolisen tahdosta. Asiaa ei pidä kuitenkaan tulkita näin. Yleensä ehkäisemättömyyden taustalla ja sen syvin olemus on naisen oma valinta ja omantunto. Kyse on vakaumuksesta ja uskosta tai pikemminkin liikkeen kokonaisvaltaisesta raamatuntulkinnasta.
Harvemmin kyseessä on kuitenkaan naisen oma tahto. Jos näin olisi, äidit eivät rukoilisi pitempiä synnytysvälejä tai keskenmenoja. Yksikään nainen tai mies, joka vilpittömästi haluaa itselleen lapsen, ei rukoile, ettei lasta tulisi. Tällainen toiminta olisi täysin järjenvastaista.

Käsikirjoitus on prosessissa. Toivomme, että saamme tekstin valmiiksi vuoden vaihtuessa ja että sille löytyy kustantaja. Valitettavasti aihe tulee olemaan yhtä kipeä ja ajankohtainen myös ensi vuonna kun kirjamme toivottavasti ilmestyy.