Alla oleva teksti on kopio kommentistani Kotimaa24:ssä bloggaavalle Jehovan todistajalle
Rauli Toivoselle.
Rauli, kirjoitit: “Raamatun esimerkki opetuksen pohjavireestä on siis yksimielisyys. Yksi ei opeta yhtä ja toinen toista.”
Totta. Miten tämä on mahdollista? Se on mahdollista siksi, koska eriäviä mielipiteitä ei saa olla. Vastaava yksimielisyys on saatu aikaan myös Pohjois Koreassa. Pelko.
Totuus tekee vapaaksi, sanotaan. Mutta onko todistajilla vapaus? Ei.
Todistajien järjestössä jotkut yksilöt eivät uskalla sanoa omia aitoja mielipiteitään edes omalle vihitylle puolisolleen, koska epäilyistä ja epäuskosta järjestön oppeihin joutuu tilille. Oma teokraattinen puoliso voi käräyttää vääristä ajatuksista ja “syyllinen” > päätyy oikeuskomiteaan.
Kun kirjoitin ensimmäistä kirjaani, joka ilmestyi vuonna 2013, mieleeni on jäänyt nimimerkki Harmis. Hän kertoi kirjeessään että hän ei usko todistajilla olevaan totuuteen, mutta silti hän kiersi ovilla, saarnasi hyvää uutista ja oli aktiivisesti mukana. Vaimonsa takia. Vaimo uskoi “totuuteen”. Jos Harmis olisi lähtenyt järjestöstä, hänen vaimonsa asema olisi muuttunut. Vaimo ei olisi ollut enää hyvää seuraa ja Harmis rakasti vaimoaan. Harmis ei voinut kertoa ajatuksistaan kenellekään. Minä olin varmaan ainut, jolle hän saattoi kertoa tunteistaan.
Tässä on suora lainaus Harmiksen tekstistä:
Välillä ajattelen itsemurhan olevan ainoa ulospääsytie. Tätä ei voi sivullinen ymmärtää, että miksen vain lähde pois. Rakastan vaimoani kaikista ongelmistamme huolimatta, enkä ainakaan vielä ole valmis eroamaan todistajista. Tai voisin jopa erotakin vaimostani, jos hän sen jälkeen voisi etsiä itselleen uuden kumppanin ja elää onnellisena. Nyt en enää tiedä, mitä tehdä.
Harmis, Jehovan todistaja
En tiedä onko Harmis enää elossa. En ole saanut häneen yhteyttä pariin vuoteen.
Moni todistaja miettii, että itsemurha on ainut ulospääsytie siitä järjestöstä, jota sinä mainostat rakkaudelliseksi. Tämä on tullut vastaan useasti myös tämän vuoden aikana, kun olen saanut uusia kirjeitä. Osa kirjoittaneista on yrittänyt itsemurhaa, muutama parikin kertaa. Rakkaudellisessa veljesseurassa. (Mutta syy onkin heissä itsessään, niinkö? Eihän täydellisessä yhteisössä voi olla vikaa. Eihän?)
Kuolema voi tuntua helpottavammalta, sillä järjestöstä eroaminen on nöyryyttävää. Sukulaiset häpeävät. Avioerokaan ei ole ratkaisu, koska järjestöön jäänyt ei voi enää avioitua uudelleen. Tai voi, jos pois lähtenyt tekee tahallaan huorin. (Näitäkin tapauksia on ollut: “Annoin puolisolle vapauden mennä naimisiin – kävin vieraissa”.)
Uskot sinä Rauli sitten mitä tahansa yksimielisyydestänne, niin minun mielestäni on monin verroin parempi antaa uskonnollisen yhteisön jäsenille oikeus ilmaista omat aidot ajatuksensa ja mielipiteensä ja tunteensa. Olla erimieltä. Pakotettu yksimielisyys johtaa väistämättä ongelmiin, niin kuin jo aiemmin sinulle tässä ketjussa toisessa tekstissäni kirjoitin (ja jotka taisit jättää huomiotta).
Pakolla saatu yksimielisyys johtaa: mm. teeskentelyyn, näyttelemiseen, valehteluun, kaksinaamaisuuteen, salailuun, pelkoon, ahdistukseen, suruun, vihaan, kateuteen ja jopa itsetuhoisuuteen.
Kirjoitat yksimielisyydestä ja uskot että se syntyy ihmisten vapaasta tahdosta. Hyvä sinulle. Sillä jos tietäisit totuuden totuudesta ja olet rehellinen, sinun olisi todella, todella vaikea olla mukana. Ne joiden silmät avautuvat ja jotka voivat – lähtevät pois.
Todistajat puhuvat yksimielisyyden ohella maailman onnellisimmasta kansasta. Totta. Miten se on mahdollista? Pelko.
Valtakunnansalilla opetetaan hymyilemään kenttätyössä. Kukaan ei voi kertoa, että kenttätyö ahdistaa (ei toki kaikkia, joku nauttii siitä kovasti). Osa tekee kynätunteja (merkitsee tunteja korttiin, vaikka ei käy kentällä). Miksi? Koska kenttäilemätön on toimeton > huonoa seuraa > jää yksin.
Kokoukset puuduttavat. Konventteja pidetään tylsinä. Mutta puhuuko kukaan näistä salilla? Ei. Kertooko joku salilla, että en tullut kokoukseen viime viikolla, kun en millään jaksanut rankan työpäivän jälkeen? Ei – koska pelko.
Vartiotornista voi lukea, kuinka jossain maassa joku sokea todistaja kävelee kaksi kertaa viikossa kokouksiin kymmeniä kilometriä mutavellissä toisen taluttamana ja toinen jalka poikki (kärjistetty keksitty vertaus). Näin tulee toimia > osallistua > yksimielisyys > syyllisyys. Kukaan ei kyseenalaista, onko näitä uskon sankareita edes olemassa, mutta heidänkaltaisensa nostetaan järjestön ikoniksi.
Jos hänkin pääsee paikalle ja haluaa osallistua, miksi et sinä? Et saa jättää ainuttakaan kokousta väliin. Jos umpisuoli leikattiin toissapäivänä ja olet tarpeeksi terve kotiin, voit tulla virkistymään myös kokoukseen. Yksimielisyys > kokouksessa on ihanaa. Negatiivisia tunteita ei ole. Ei saa olla.
Vasta kun ihminen uskaltaa lähteä pois, voidaan kaikista tunteista puhua. Voi sanoa, että en tykännyt kenttätyöstä, kokoukset olivat tylsiä. Millainen reaktio seuraa? > Luopio valehtelee > kokouksissa on ihanaa > kenttätyö on ihanaa > yksimielisyys > muuta mieltä et saa olla, tai olet itse ulkona.
Yksimielisyys.
Yhteisöön syntyneelle poislähtö on vaikeaa, jopa mahdotonta, koska pelotellaan demoneilla, jotka hyökkäävät järjestön ulkopuolella. Vaihtoehto lähtijälle voi olla kaikkien ystävien menetys. Kukaan ei puhu. Omat sukulaiset eivät kerro irtautuneelle “mitä kello on” (oma esimerkkisi erotetun kohtaamisesta), eivät tervehdi, eivät katso kohti, eivät vastaa puheluun – ehkä edes oma äiti ei vastaa.
Yksimielisesti sanotaan, että jokaisella on vapaus lähteä. Totta. Mutta mitkä ovat seuraukset?
Moni on nähnyt totuuden. Jari-Pekka on nähnyt sen. Sinä et kuitenkaan saa puhua hänelle etkä lukea hänen tekstejään. Miksi? Se on kiellettyä, koska hän kertoo todellisia, aitoja tunteitaan. Jos jäsenet uskaltaisivat puhua kaikista (myös kielteisistä) tunteistaan yksimielisyys tuhoutuisi. Illuusio katoaisi. Se pysyy, kun jäsenet tottelevat – pelkäävät seurauksia.
Eihän kukaan halua tulla “eläväksi kuolleeksi rakkailleen ja läheisilleen”.
Yksimielisyydellä on hintansa.