Kurssi kallistui 1000 euroa, mutta lohikäärmeet katosivat

Uushenkisyyden toimijoilla lienee edelleen hyvin asiakkaita. Korona ei ole vaikuttanut nettipalveluihin ja moni ahdistunut tai apua kaipaava ihminen etsinee helpotusta new agen piiristä. Kirjoittaessani kirjaani Henkisyyden harhapoluilla löysin suuren määrän erilaisia toimijoita, jotka kertoivat työskentelevänsä henkimaailman kanssa.


Pikainen silmäily enkelikursseja tarjoavien yritysten palveluihin osoittaa, että tutut arkkienkelit näyttävät edelleen olevan kuvioissa mukana. Kurssit ovat kehittyneet aiemmista. Nyt on tarjolla jopa yliopistotasoista henkisyyttä ts. “Kultaisten aikojen yliopisto“.

Edelleen mietin, millaisella sopimuksella uushenkiset toimijat saavat nämä “bisnesenkelit” tekemään ympäripyöreää päivää oman yrityksensä työntekijöinä? Kuinka hyvin arkkienkelin (tai suojelusenkelin, perintöenkelin, rauhanenkelin, tähtienkelin jne. muutamia mainitakseni) etiikkaan sopii tahkota rahaa yksittäisten ihmisten taskuun? Miten kauan henkiolennot jaksavat painaa duunia? Lohikäärmeet ja raha-enkelit ovat ilmeisesti jo osalla toimijoista ottaneet lopputilin ja siirtyneet muihin hommiin.

Alla oleva lainaus on pari vuotta sitten ilmestyneestä kirjastani Henkisyyden harhapoluilla.

Netistä löytyi maaliskuulla 2019 ilmoitus Kultainen raha Jumalatar -kurssista, jonka avulla voi vapautua köyhyyden karmasta ja nousta runsauden voimaan vain 28 päivässä hintaan 888 euroa. Mukana ovat raha-enkelit ja Kultaiset Lohikäärmeet. Neljän viikon aikana käsitellään seuraavat aiheet 1) Pyhä rahan puhdistus. 2) Jumalallinen rahan manifestointi. 3) Integraatio ja linjaus ylösnousu. 4) Tule kultaiseksi raha Jumalattareksi. Sivulla kysytään: ”Tuntuuko sinusta, että sinulla ei ole koskaan riittävästi rahaa kuun lopussa? Siltä, että velka on kuoppa josta et koskaan saa nostettua itseäsi ylös?

Kirjan kirjoittamisesta on kulunut jo muutama vuosi. Kävin tänään samaisen palvelua tarjoavan henkilön sivuilla ja huomasin, että raha-enkelit ja kultaiset lohikäärmeet olivat kadonneet sivustolta. Olisivatko lopettaneet yhteistyön ja sanoneet itsensä irti?

Kultainen raha Jumalatar -kurssia ei siis enää ole tarjolla.

Sen tilalla (ilmeisesti) on Kristallinen Jumalatar Akatemia, joka maksaa 333 euroa kuukaudessa kuuden kuukauden ajan (kurssin kokonaisarvon kerrotaan olevan peräti 8164 euroa). Kertasummalla kurssin hinnaksi tulee vain 1888 euroa. Maksun kautta pääsee mukaan mm. Kristalliseen Jumalatar yhteisöön (yksistään sille ovh. olisi peräti 1997 euroa). Melko kallista. Mutta, yksinkertaisesti todettuna: Kultainen Jumalatar on muuttunut kristalliseksi ja hinta noussut peräti 1000 euroa.

Mitä “Kristallinen Jumalatar akatemia” lupaa? Muun muassa tällaista:

Tulet aloittamaan nuorentumisprosessin, joka muuttaa sinut iättömäksi jumalattareksi! (kyllä, tulet näkemään jopa muutaman rypyn häviävän)

Ooh. Eikä tässä vielä kaikki. Löysin samalta sivustolta toisenkin uuden kurssin, jota ei tietääkseni ollut tarjolla vuonna 2019. Kyseinen toimija kouluttaa uusia valotyöntekijöitä. Jokainen voi nyt ryhtyä itse Kristalliseksi valotyöntekijäksi vain 90 päivässä. Tämä superkoulutus maksaa hitusen yli 2500 euroa.

Mitä sillä rahalla sitten saa?

“ALH-enkelihoito on muinainen atlantislainen hoitomuoto, jota harjoitettiin pyhissä unitemppeleissä. Hoitomuoto, jonka opit Kristallinen valonhoitaja -koulutuksessa, on nykyaikaistettu ja parannettu – –   Asiakkaat voivat tavata omat enkelinsä tai saada tukea arkkienkeleiltä sinun hoidoissasi. On jopa mahdollista, että he tapaavat kuolleita rakkaitaan tai muita tähtiolentoja kanssasi ALH-enkelihoitajana edistyessäsi. – -“

“Voivat tavata … tai saada … on jopa mahdollista …”      ….. jepjep

 

Vastaus bloggaavalle Jehovan todistajalle

Alla oleva teksti on kopio kommentistani Kotimaa24:ssä bloggaavalle Jehovan todistajalle
Rauli Toivoselle.

Rauli, kirjoitit: “Raamatun esimerkki opetuksen pohjavireestä on siis yksimielisyys. Yksi ei opeta yhtä ja toinen toista.

Totta. Miten tämä on mahdollista? Se on mahdollista siksi, koska eriäviä mielipiteitä ei saa olla. Vastaava yksimielisyys on saatu aikaan myös Pohjois Koreassa. Pelko.

Totuus tekee vapaaksi, sanotaan. Mutta onko todistajilla vapaus? Ei.

Todistajien järjestössä jotkut yksilöt eivät uskalla sanoa omia aitoja mielipiteitään edes omalle vihitylle puolisolleen, koska epäilyistä ja epäuskosta järjestön oppeihin joutuu tilille. Oma teokraattinen puoliso voi käräyttää vääristä ajatuksista ja “syyllinen” > päätyy oikeuskomiteaan.

Kun kirjoitin ensimmäistä kirjaani, joka ilmestyi vuonna 2013, mieleeni on jäänyt nimimerkki Harmis. Hän kertoi kirjeessään että hän ei usko todistajilla olevaan totuuteen, mutta silti hän kiersi ovilla, saarnasi hyvää uutista ja oli aktiivisesti mukana. Vaimonsa takia. Vaimo uskoi “totuuteen”. Jos Harmis olisi lähtenyt järjestöstä, hänen vaimonsa asema olisi muuttunut. Vaimo ei olisi ollut enää hyvää seuraa ja Harmis rakasti vaimoaan. Harmis ei voinut kertoa ajatuksistaan kenellekään. Minä olin varmaan ainut, jolle hän saattoi kertoa tunteistaan.

Tässä on suora lainaus Harmiksen tekstistä:

Välillä ajattelen itsemurhan olevan ainoa ulospääsytie. Tätä ei voi sivullinen ymmärtää, että miksen vain lähde pois. Rakastan vaimoani kaikista ongelmistamme huolimatta, enkä ainakaan vielä ole valmis eroamaan todistajista. Tai voisin jopa erotakin vaimostani, jos hän sen jälkeen voisi etsiä itselleen uuden kumppanin ja elää onnellisena. Nyt en enää tiedä, mitä tehdä.
Harmis, Jehovan todistaja

En tiedä onko Harmis enää elossa. En ole saanut häneen yhteyttä pariin vuoteen.

Moni todistaja miettii, että itsemurha on ainut ulospääsytie siitä järjestöstä, jota sinä mainostat rakkaudelliseksi. Tämä on tullut vastaan useasti myös tämän vuoden aikana, kun olen saanut uusia kirjeitä. Osa kirjoittaneista on yrittänyt itsemurhaa, muutama parikin kertaa. Rakkaudellisessa veljesseurassa. (Mutta syy onkin heissä itsessään, niinkö? Eihän täydellisessä yhteisössä voi olla vikaa. Eihän?)

Kuolema voi tuntua helpottavammalta, sillä järjestöstä eroaminen on nöyryyttävää. Sukulaiset häpeävät. Avioerokaan ei ole ratkaisu, koska järjestöön jäänyt ei voi enää avioitua uudelleen. Tai voi, jos pois lähtenyt tekee tahallaan huorin. (Näitäkin tapauksia on ollut: “Annoin puolisolle vapauden mennä naimisiin – kävin vieraissa”.)

Uskot sinä Rauli sitten mitä tahansa yksimielisyydestänne, niin minun mielestäni on monin verroin parempi antaa uskonnollisen yhteisön jäsenille oikeus ilmaista omat aidot ajatuksensa ja mielipiteensä ja tunteensa. Olla erimieltä. Pakotettu yksimielisyys johtaa väistämättä ongelmiin, niin kuin jo aiemmin sinulle tässä ketjussa toisessa tekstissäni kirjoitin (ja jotka taisit jättää huomiotta).

Pakolla saatu yksimielisyys johtaa: mm. teeskentelyyn, näyttelemiseen, valehteluun, kaksinaamaisuuteen, salailuun, pelkoon, ahdistukseen, suruun, vihaan, kateuteen ja jopa itsetuhoisuuteen.

Kirjoitat yksimielisyydestä ja uskot että se syntyy ihmisten vapaasta tahdosta. Hyvä sinulle. Sillä jos tietäisit totuuden totuudesta ja olet rehellinen, sinun olisi todella, todella vaikea olla mukana. Ne joiden silmät avautuvat ja jotka voivat – lähtevät pois.

Todistajat puhuvat yksimielisyyden ohella maailman onnellisimmasta kansasta. Totta. Miten se on mahdollista? Pelko.

Valtakunnansalilla opetetaan hymyilemään kenttätyössä. Kukaan ei voi kertoa, että kenttätyö ahdistaa (ei toki kaikkia, joku nauttii siitä kovasti). Osa tekee kynätunteja (merkitsee tunteja korttiin, vaikka ei käy kentällä). Miksi? Koska kenttäilemätön on toimeton > huonoa seuraa > jää yksin.

Kokoukset puuduttavat. Konventteja pidetään tylsinä. Mutta puhuuko kukaan näistä salilla? Ei. Kertooko joku salilla, että en tullut kokoukseen viime viikolla, kun en millään jaksanut rankan työpäivän jälkeen? Ei – koska pelko.

Vartiotornista voi lukea, kuinka jossain maassa joku sokea todistaja kävelee kaksi kertaa viikossa kokouksiin kymmeniä kilometriä mutavellissä toisen taluttamana ja toinen jalka poikki (kärjistetty keksitty vertaus). Näin tulee toimia > osallistua > yksimielisyys > syyllisyys. Kukaan ei kyseenalaista, onko näitä uskon sankareita edes olemassa, mutta heidänkaltaisensa nostetaan järjestön ikoniksi.

Jos hänkin pääsee paikalle ja haluaa osallistua, miksi et sinä? Et saa jättää ainuttakaan kokousta väliin. Jos umpisuoli leikattiin toissapäivänä ja olet tarpeeksi terve kotiin, voit tulla virkistymään myös kokoukseen. Yksimielisyys > kokouksessa on ihanaa. Negatiivisia tunteita ei ole. Ei saa olla.

Vasta kun ihminen uskaltaa lähteä pois, voidaan kaikista tunteista puhua. Voi sanoa, että en tykännyt kenttätyöstä, kokoukset olivat tylsiä. Millainen reaktio seuraa? > Luopio valehtelee > kokouksissa on ihanaa > kenttätyö on ihanaa > yksimielisyys > muuta mieltä et saa olla, tai olet itse ulkona.

Yksimielisyys.

Yhteisöön syntyneelle poislähtö on vaikeaa, jopa mahdotonta, koska pelotellaan demoneilla, jotka hyökkäävät järjestön ulkopuolella. Vaihtoehto lähtijälle voi olla kaikkien ystävien menetys. Kukaan ei puhu. Omat sukulaiset eivät kerro irtautuneelle “mitä kello on” (oma esimerkkisi erotetun kohtaamisesta), eivät tervehdi, eivät katso kohti, eivät vastaa puheluun – ehkä edes oma äiti ei vastaa.

Yksimielisesti sanotaan, että jokaisella on vapaus lähteä. Totta. Mutta mitkä ovat seuraukset?
Moni on nähnyt totuuden. Jari-Pekka on nähnyt sen. Sinä et kuitenkaan saa puhua hänelle etkä lukea hänen tekstejään. Miksi? Se on kiellettyä, koska hän kertoo todellisia, aitoja tunteitaan. Jos jäsenet uskaltaisivat puhua kaikista (myös kielteisistä) tunteistaan yksimielisyys tuhoutuisi. Illuusio katoaisi. Se pysyy, kun jäsenet tottelevat – pelkäävät seurauksia.
Eihän kukaan halua tulla “eläväksi kuolleeksi rakkailleen ja läheisilleen”.

Yksimielisyydellä on hintansa.

 

Palautetta kirjastamme

Kirjamme Usko, toivo ja raskaus on herättänyt kovasti huomiota viime viikkoina. Keskustelua on syntynyt erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäpuolella. Kommentteja on tullut laidasta laitaan. Kirjaa on pidetty tarpeellisena ja vaikeiden asioiden esille nostamista tärkeänä.

Myönteisten palautteiden lisäksi meille on tullut myös ikävämpää palautetta. Vuokko on saanut osakseen melkoista ryöpytystä, mutta eniten harmittaa se, miten informanttejamme on kohdeltu. Ihmiset, jotka ovat halunneet jakaa kokemuksiaan ja niiden avulla saada aikaan jonkinlaista muutosta liikkeen oppirakennelmissa, on haukuttu ja heidän mielenterveyttään ja hengellisyyttään on kyseenalaistettu.

On vaikea ymmärtää, että ihmiset, jotka pitävät itseään uskovaisina, lähtevät parjaamaan ihmisiä, joiden elämä on jo muutenkin todella raskasta. Palautteiden perusteella monet hyvin jaksavat superäidit ja isät eivät todellakaan käsitä, millaisella veitsenterällä joissain perheissä eletään.

Uupumus ja ahdistus ovat todellisia, mutta niistä kertovaa pidetään valheellisena ja liikettä mustamaalaavana. Yhteisössä saa nähdä vain yhden ainoan totuuden. Kiiltokuvan kääntöpuolta ei haluta edelleenkään nähdä.

En nimittäin usko, että liikkeen ulkopuolisissa ihmisissä olisi sellaisia, jotka puolustaisivat ehkäisemättömyyttä ja tuomitsisivat äidit ja isät, jotka ovat uupumuksensa ja ahdistuksensa keskellä turvautuneet ehkäisyyn.

Erikoista arvosteluissa lienee se, että moni informanttiemme kimppuun käynyt toteaa, että ei ole itse lukenut kirjaa, eikä edes aio, esimerkiksi siksi  koska se on keskinkertainen ja huono.    :-)

Liitän tähän muutamia kirjastamme tulleita kommentteja (ne on kopioitu kirjoitusvirheineen). Jokainen voinee itse tehdä omat johtopäätöksensä arvostelijoiden osoittamasta “rakkaudellisuudesta ja myötätunnosta” laiminlyötyjä, ahtaalla olevia ja uupuneita haastateltuja kohtaan.

Kirjamme koetaan kiusaamiseksi ja hyökkäykseksi vl-liikettä kohtaan. Näin on siitä huolimatta, ettei sitä ole edes uskallettu tai haluttu lukea:

Törkeää pilkkaa ja vainoa. – – Milloin yhteiskunta herää ja nämä vaiheeseen jääneet aivopestyt mielenterveys potilaat (tarkoittaa informanttejamme) viedään suljetulle osastolle ja vahvalle lääkitykselle KIUSAAMASTA KUNNIALLISIA IHMISIÄ???

En ole lukenut koko kirjaa, mutta noiden referaattien perusteella olen ymmärtänyt, että kirjassa Vuokko Ilola haastattelee lähinnä itseään.

Ryhmälle (tarkoittaa informanttejamme) en keksi muuta nimeä kuin vaiheeseen jääneet ex- jne.. Tuohon ryhmään ovat pesiytyneet ne ihmiset joilla on juuri niitä ongelmia joista he kirjoja kirjoittavat!

Jos nyt pääsin kärryille, niin kaikki (tarkoittaa informanttejamme) kuuluivat liikkeen jättäneisiin hysteerikkoihin.

Ikävä kyllä kirjan nimi on oikeasti Usko, toivo ja raskaus. Todella säälittävä, provokatiivinen, korni ja suorastaan halventava ilmaisu.

En aio lukeakaan, koska tunnet teidät uhrit tämän palstan kautta.

Puolesta ja vastaan

Keskustelu vanhoillislestadiolaisesta opista näyttää pysyvän vireänä tietyissä piireissä, kuten esimerkiksi Kotimaa24:n keskustelupalstalla. Aihe herättää vahvoja tunteita. Lukijoista löytyy niin oppien ja raamatuntulkintojen kiivaita puolustajia kuin kipakoita kritisoijiakin. Harvempi kommentoija malttaa pysyä tyynenä. Toisaalta myös esille nostetut aiheet ovat luonteeltaan koskettavia.

Kuluneen viikon aikana on tartuttu jälleen kerran vanhaan tuttuun aiheeseen, suurperheen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. Uuden keskustelun avasi uupunut äiti. Hän kuvaa omaa pohdintaansa epäilyjen kautta uskonkriisiin. Uskoaan Jumalaan hän ei ole menettänyt, luottamuksensa vanhoillislestadiolaisen liikkeen erehtymättömyyteen hän sitä vastoin on kadottanut. Yhteisö on hänelle edelleen rakas, mutta sen toimintatapoja hän ei enää voi käsittää.

Uupunut äiti kuvailee tilannettaan sanoilla: “Kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta”.
Äidin teksti on kerännyt tähän mennessä lähemmäs neljäkymmentä kommenttia.

Toinen kirjoitus tulee liikkeen sisältä ja siinä niin ikään anonyymi kirjoittaja haluaa tuoda esille, miksi hän haluaa pysyä lauman mukana. Tässä tekstissä puhuu suurperheen isä, jonka mielestä ehkäisyn käyttäminen on suuri synti Jumalaa vastaan. Kirjoittaja toteaa että raskain aika heillä oli silloin, kun perheessä oli viisi pientä lasta.

Näin varmasti olikin, mutta pienellä ironialla maustettulla kommentilla toteaisin, että tämäkään isä ei ole ainuttakaan lastaan kantanut vatsassaan, kärsinyt raskausaikojen vaivoja pahoinvointeja ja väsymystä. Hän ei ole synnyttänyt ainuttakaan, ei kivulla eikä kivuttomasti. Hänen vaimonsa on hoitanut imetykset, vauvanhoidot ja todennäköisesti myös muun kulloisenkin katraan huolenpidon miehen ollessa töissä kodin ulkopuolella. Aika kultaa muistot, sanotaan. Millainen olisi ollut tämän miehen vaimon kirjoittama blogiteksti raskaimpien vuosien aikana?

On täysin eri asia taputella raskaana olevan vaimon vatsaa ja tunnustella vauvan liikkeitä kuin tuntea monikiloisen pienokaisen liikkeet ja potkut sisällään päivästä ja tunnista toiseen. En vähättele suurperheen isän roolin raskautta, mutta tiedän mitä on synnyttää, imettää, helliä ja hoivata. Toisin sanoen tiedän hyvin, mitä on olla kotiäiti 24/7, vaikka minulla ei ole edes viittä lasta.

Onko vanhoillislestadiolainen usko ahdistavaa? On ja ei. Tunteet ovat subjektiivisia ja ne riippuvat aina kokijastaan. Osa, toivon että suurin osa, vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenistä ei koe ahdistusta siitä muotista, jolla “vl-uskovaisuus” todistetaan. Toinen joukko, toivottavasti hyvin pieni otos, kokee henkistä ja hengellistä painostusta yhteisössä. Heidän toiveensa poikkeavat “toiveista”, joita “uskovan” kuuluu toivoa.

Uupunut äiti kirjoittaa blogitekstissään: “Juuri tälläkin hetkellä sadat ja tuhannet äidit kamppailevat tässä Suomen maassa samanlaisessa ahdingossa. Monta naista tiedän salaa mieheltään lukeneen Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Salaa.”

Jälkimmäisen blogitekstin suurperheellinen isä kertoo uskovansa saavansa tekstiinsä enimmäkseen negatiivista palautetta ja lopettaa tekstinsä puhuttelevasti näin: “Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.”

Mitä minä vanhoillislestadiolaisuutta tutkivana kirjailijana toivon? Minä toivon, todellakin toivon tässä suvaitsevaisuuden nimiin vannovassa ajassa, että jokainen vanhoillislestadiolainen saa elää rauhassa ja uskoa ja elää niin kuin uskoo. Myös ne vanhoillislestadiolaiset jotka uskovat, että ehkäisy on sallittua.

Vanhoillislestadiolainen sensuuri iski?

Laitoin eilen alla olevan tekstin Suomi24:n vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevälle palstalle. Aamulla sitä ei enää ollut. Tiukka moderointi oli sensuroinut informanttipyyntöni bittiavaruuteen. Jäin miettimään miksi. Olisi kiva nähdä pohdintojanne poiston mahdollisista syistä tai jos poistoa pyytänyt henkilö itse käy täällä lukemassa tämän jutun, hän voisi kertoa, mikä tekstissä ahdisti.

Oletan, että alla olevassa tekstissä on monta asiaa, jotka voivat loukata tiukimmin ajattelevia vanhoillislestadiolaisia. Siitä huolimatta on totta, että:

a) kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät halua suurperhettä 
b) osa vanhoillislestadiolaisista ehkäisee salaa
c) jotkut uupumuksesta rasittuneet vanhemmat toivovat jopa keskenmenoja

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet ovat yleensä erittäin lapsirakkaita, tasapainoisia, musikaalisesti tai muuten taiteellisesti lahjakkaita, vastuuntuntoisia, onnellisia, pullantuoksuisia ja hengellisiä. Tämä on idyllinen kuva vl-perheistä johon moni perhekunta yltää.

Mutta asioilla on myös kääntöpuolensa. Suurperheissä tunnetaan paljon uupumusta, syyllisyyttä, pelkoa ja ahdistusta. Näistä asioista ei saa vaieta. Ongelmia ei saa sensuroida näkymättömiin. Vaikka 99 äitiä voi hyvin, pitää nostaa esille ne kipupisteet joiden takia se sadas äiti uupuu ja menettää kykynsä kontrolloida omaa elämäänsä. Kyse on siis ennen kaikkea elämänhallinnasta.

Sensuroitu teksti:

Hei,

Etsin edelleen informantteja kirjaprojekteihini. Työn alla on tällä hetkellä kirja vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä iloinen, suruineen, pelkoineen ja kipuineen. Teen kirjaa Vuokko Ilolan kanssa ja tarkoituksenamme on nostaa erityisesti esille ehkäisyopin vaikutus vanhoillislestadiolaisuudessa.

Koemme, että on tarpeellista kertoa myös siitä puolesta suurperheen elämää, josta SRK:n kirjoissa vaietaan. Olemme nähneet, että joissain monilapsisissa perheissä kipuillaan jaksamisen äärirajoilla ja joukossa on myös niitä, joiden voimat loppuvat kesken. Lapset otetaan huostaan kun vanhemmat eivät enää selviä omin eivätkä edes Jumalan antamin voimin.

Sanotaan, että uskova haluaa ottaa kaikki lapset vastaan, mutta se ei ole totuus jokaisen vanhoillislestadiolaisen kohdalla. Se on idylli, josta halutaan pitää kiinni. Oletan, että moni vanhoillislestadiolainen äiti ja isä rukoilee tälläkin hetkellä, ettei äiti tulisi raskaaksi tai että raskaus menisi kesken. Ehkäisyoppi aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Uskovaisuudella on varjonsa. Moni myös ehkäisee salaa ja tuntee jatkuvaa syyllisyyttä asiasta. Tämä on korutonta kertomaa jo saamistani kirjeistä.

Lainsäädännöstä huolimatta olen saanut myös niitä kirjeitä, joissa kerrotaan lapsiin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta, joka on tapahtunut sen jälkeen kun pahoinpitely on muuttunut rangaistavaksi. Vitsaa ei ole säästetty, mutta anteeksi on pyydetty.

Herättikö edellä oleva kirjoitus ajatuksia? Jos haluat ja jaksat osallistua projektiin informanttina (nimimerkillä), ota yhteyttä. Etsin haastateltaviksi (sähköpostitse) sekä suurperheissä kasvaneita että suurperheen äitejä ja isiä. Haluatko kertoa oman tarinasi? Kirjoituksia toivotaan toukokuun aikana.

yst.terv.
Aila R.

Hengellisestä väkivallasta kertova haastatteluni on kuultavissa Kalle Haatasen sivuilta Ylen Radio 1:n arkistosta.

Ensimmäisen kirjani esittely löytyy kustantajan sivuilta.