Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: “Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan.

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. “‘Valeuutisia’, Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista.

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu “totta”?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.

Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?

Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi “onko tämä leipä?” hän voisi saada vastaukseksi että “ei, se ei ole reikäleipä“.

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.

Herätkää (22.05.1994): Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta – –

Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: “Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.

Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.

Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.

Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.

On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.

Linkki: Helsingin Sanomien uutiseen.

Pyhät, pahat ja pelokkaat

Pyhät, pahat ja pelokkaat julkistettiin viime viikolla. Aihe herätti jo jonkin verran kiinnostusta mediassa ja tulikin istuttua muutamia kertoja bussissa Helsingin ja Lohjan välillä. Osa haastatteluista tuli suorina lähetyksinä, nauhoitetun haastattelun lähetyspäivä ei ole vielä tiedossa.

Joku ehkä miettii, että miksi ihmeessä minun pitää koko ajan kirjoittaa hengellisestä väkivallasta. Suurin syy on siinä, että muutos terveempään suuntaan on hyvin hidasta tai muutosta ei näytä tapahtuvan ollenkaan. Huolimatta siitä, että epäterveitä opinkohtia nostetaan esille, jäseniä satuttavat käytännöt jatkuvat: Lapsia pelotellaan, aikuiset pelkäävät, yhteisöissä ahdistutaan suorituspaineista, vapaaehtoistyö koetaan pakollisena ja pahimmassa tapauksessa jäseniä hyväksikäytetään taloudellisesti tai seksuaalisesti.

Tällaisia asioita ei pitäisi tapahtua hengellisissä yhteisöissä. Jos raamattuopetus aiheuttaa lapsille, nuorille, aikuisille ja vielä vuosia yhteisön jättämisen jälkeen painajaisia, on jotain pahasti pielessä.

Kuuluuko Raamatun sanomaan se, että ihmiset pitää sitouttaa pelolla? Opettiko Jeesus pelkäämään demoneita? Kerrotaanko Raamatussa esimerkkejä siitä, että jossain esineessä olisi ollut demoni? Vastaukset ovat ei, ei ja ei.

Moni Jehovan todistaja on pelännyt lapsena smurffileluja, koska hänelle on kerrottu, että niissäkin voi olla demoni.

Vajaa puolet tässä kirjassa haastatelluista on entisiä todistajia. Aineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että heillä on keskimääräisesti eniten pelkoja ja myös pelon kohteita: demonit, vainot, Harmagedon, yhteisön ulkopuoliset ihmiset, maailma, yhteisöstä irtautuneet (varsinkin niin sanotut luopiot), ulkopuolelta tuleva järjestöön kohdistuva kritiikki (kirjat, artikkelit ja ihmiset) jne.  Myös painajaisia oli eniten muihin yhteisöihin verrattuna.

Erityisen huolestuttavaa oli se, että todistajien keskuudessa ilmeni paljon itsetuhoisuutta. Tapauksia oli paljon, vaikka yhteisö pitää itseään “maailman onnellisimpana” kansana. Eräästäkin pienestä suomalaisesta noin 50 hengen seurakunnasta peräti kolme nuorta oli yhtä aikaa suljetulla osastolla. Yksi heistä lähti tästä elämästä oman käden kautta.

Uskon ihmeisiin. Voisiko tapahtua sellainen ihme, että Jehovan todistajien johto täällä Suomessa katsoo peiliin ja pohtii niitä keinoja, joilla estetään lasten pelkoja, jäsenten masennuksen lisääntyminen ja vakavien itsetuhoisten asioiden pohdinta? Kannusteeksi sana todistajuudesta  …
Herätkää!

Voiko hengellisyyden mitata karvojen määrästä?

Ei parta pahoille kasva, toteaa vanha sananlasku. Useimmille miehille parta kasvaa aivan pyytämättä ja luonnostaan. Vaikka puhutaan parran kasvattamisesta, ei kyse ole aktiivisesta toiminnasta. Parta kasvaa itsestään ja pysyy naamassa kunnes siitä pois ajetaan.

Hengellisessä mielessä parta on mielenkiintoinen aihe. Muutamissa kotoisessa Raamattuun perustuvissa uskonnollisissa yhteisöissä parta tai parrattomuus on keino kontrolloida yhteisön miehiä. Tulkintoja löytyy niin puolesta kuin vastaan. On yhteisöjä, joissa partaa pidetään pahana. Mieheltä saatetaan evätä kasteelle pääsy tai puheoikeus kokouksissa, jos naama ei ole sileäksi ajeltu. Vastaavasti toisessa ryhmässä kielletään parran ja myös muiden ihokarvojen ajaminen.

Loogisesti ajatellen parran kasvattaminen / kasvaminen on luonnollisempaa kuin sen pois ajaminen. Tuntuu kummalliselta jos parranajoa perustellaan Raamatulla ja samalla uskotaan, että Jumala on luonut ihmisen, siis myös miehen ja hänen partansa. Vai loiko Jumala ihmisen ja parta puolestaan on peräti paholaisen keksintöä? Olisiko miehelle luotu parta vain siksi, että on syntiä “kasvattaa” sitä, varsinkin kun se kasvaa kasvattamatta? Kenen säännöistä on kyse? Jumalanko, todellako?

Yhtä ankaralta tuntuu vaatimus siitä, että tullakseen hyväksytyksi hengelliseen yhteisöön, on pakko kasvattaa parta. Raamatulliselta ja luomisteorian kannalta katsottuna kyseinen sääntö olisi kuitenkin loogisempi. Harvemmalle naiselle kasvaa parta, mutta muita ihokarvoja kyllä. Jos kainalokarvoja ei poista, ne rehottavat myös kauniimmalla sukupuolella. Entäpä jos seurakuntasi pastori kieltäisi naisilta kainalo- ja säärikarvojen ajamisen? Sääntö on todellisuudesta eräässä pienessä suomalaisessa uskonnollisessa yhteisössä.

Lainaus kirjastani Päästä meidät pelosta:

Harva  tuijottaa kummeksuen parrakasta miestä. Ympäristössä on totuttu näkemään enemmän tai vähemmän karvaisia miehiä. Karvaisen naisen asema on hankalampi, ainakin silloin kun naisten karvattomuus on ympäristön normi. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, hengellinen yhteisö voi alkaa kontrolloida jopa naisten karvoituksen määrää. Maitobaarissa alettiin suhtautua ihokarvoihin aivan erityisellä tavalla. Yhteisön normiksi muodostui miesten kohdalla huoliteltu parta ja naisten piti vastaavasti jättää karvansa ajamatta sääristä ja kainaloista. Hiustenkin tuli olla naisilla pitkät. Koska auktoriteettien sanomaan luotettiin, ihokarvojen ajamattomuus hyväksytttiin, vaikka se herätti yhteisön naisjäsenissä kysymyksiä. Varsinkin kesät olivat hankalia. Millaisia vaatteita käyttää kesähelteellä, etteivät ajamattomat kainalokarvat näkyisi muille?

Koska naisten piti antaa säärikarvojen kasvaa, minua tuijotettiin kesäisin. En koskaan täysin tottunut siihen. Surin sitä, että jouduin kärsimään loukkaavista katseista, en pystynyt näkemään siinä mitään hengellistä sankaruutta. Johtaja vakuutti, että pian toiset naiset tulisivat kyselemään evankeliumin perään, kun näkivät meidät näin “vapautuneina”. Niin ei koskaan käynyt.

Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen

Olisi mielenkiintoista saada opin lanseeraajilta vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Millä tavoin säärikarvojen määrä osoittaa tai osoitti evankeliumin vapauden? Voiko joku ryhmän ulkopuolinen todella pelastua Konsernin jäsenten ajamattomien kainalokarvojen takia?

Edelleen ihmettelen samaa asiaa. Voiko joku vakavissaan väittää, että hengellisyyttä pystyy mittaamaan ihokarvojen määrästä? Onko joku tullut joskus uskoon nähtyään kanssasisaren ah´ niin vapaat kainalokarvat? Epäilen. Kyse on tässäkin säännössä vain ihmisten manipuloimisesta ja alistamisesta. Karvojen ja hiusten määrä, laatu tai väri ei ole pelastuskysymys.