Ajatuksia suurperheestä

Olen viime viikkoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaista on kasvaa suurperheessä. Pohdintojani ovat siivittäneet ne lukuisat informanttiemme kirjeet, joita olemme saaneet Vuokon kanssa uutta vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaavaa kirjaamme varten. Jo tähän mennessä on syntynyt ajatus siitä, että asia on paljon monimuotoisempi ja monimutkaisempi, kuin olin alunperin kuvitellut. Ensinnäkään ei ole olemassa kahta samanlaista perhettä ja yhden perheen sisällä voi olla suuria vaihteluja sen perusteella, mihin kohtaan sisarusparvea syntyy.

Esikoisella on aivan eri roolinsa kuin sisarusparven keskelle syntyneellä kuopuksesta puhumattakaan. Myös tyttöjen asema poikkeaa huomattavasti poikien asemasta. Vanhin tai vanhimmat tytöt joutuvat ottamaan monta kertaa liian suurta vastuuta sisaruksistaan ja perheen hyvinvoinnista.
Suuri vaikutus on myös vanhempien ja erityisesti äidin jaksamisella. Jos äiti jaksaa fyysisesti ja psyykkisesti hyvin, tilanne on helpompi ja jopa hyvä. Mutta jos äiti uupuu, vaikutukset heijastuvat koko perheeseen. Mitä useampia ja pienempiä lapsia on, sitä mittavampi kokonaisvaikutus äidin väsymisellä on.

Suurperhe voi olla ihanteellinen kasvualusta lapselle. Moni vanhoillislestadiolainen nuori tyttö unelmoi olevansa tulevaisuudessa pullantuoksuinen äiti, joka hoivaa lapsiaan ylitsevuotavalla ja kaikille riittävällä rakkaudella. Kuva on ihanteellinen ja ihana.

Niin kauan kun synnyttäminen ja perheen kasvu on aidosti ja oikeasti oma toive ja unelma, asiat ovat hyvin. Mutta jos äiti alkaa uupua, masentua ja laiminlyödä lapsiaan vaikkapa vain tunnetasolla ja siirtää omaa vastuutaan lasten harteille, asiaan pitäisi herätä. Olemassa olevien lasten oikeus hellyyteen, rakkauteen, huomioon, syliin ja kosketukseen on taattava. Jos äiti alkaa rukoilla keskenmenoja tai aviopari joutuu elämään kuukausia selibaatissa raskaudenpelon takia, on syytä pysähtyä miettimään.

Monen meille tulleen kirjeen tarina saa sydämeni itkemään. Jokainen lapsi kaipaa huomiota ja hellyyttä, syliä ja läheisyyttä. Äidin tehtävä on olla rakastava syli, ei automaatti joka putkauttaa lapsia säännöllisin väliajoin vain siksi, että ulkopuolinen taho niin määrää.
Jumala on luonut naiseen halun tulla äidiksi. Äitiyteen kuuluu synnyttämisen lisäksi olemassa olevien pienokaisten hoitaminen. Äidin keho valmistaa hormoneja, jotka synnyttävät halun hoivata ja helliä lapsia. Lasten huolenpito kuuluu äidille, ei perheen lapsille.

Myös esikoisella on oikeus olla lapsi. Myös esikoinen tarvitsee syliä. On hyvä muistaa, että kymmenvuotiaskin on vielä pieni lapsi. 

Kirjaprojekti etenee

Kirjaprojektimme vanhoillislestadiolaisista suurperheistä on edennyt mukavasti. Kiitos teille kaikille, jotka olette tulleet mukaan informanteiksi. Kirjoituksia on tullut hieman vajaat kolmekymmentä ja aiheet sekä asiat, joista olette kertoneet, ovat tärkeitä ja jälleen kerran myös ajankohtaisia.

Vanhoillislestadiolainen liike on noussut toistuvasti otsikoihin kuluneen loppukesän ja syksyn aikana. Ensimmäinen kohahdus tuli Pauliina Rauhalan esikoisromaanista Taivaslaulu, joka nosti vanhoillislestadiolaisen perhepolitiikan ja ehkäisykysymykset pinnalle. Toisen ravistelun liike kohtasi viime viikolla kun Johanna Hurtigin uusin teos Taivaan taimet julkaistiin. Siinä missä Taivaslaulu on fiktiota kuvitteellisesta lapsiperheestä, Hurtigin teos on pitkäjänteisen tutkimustyön tulos ja vl-liikkeen todellisuutta.

Tulevassa kirjassamme on paljon samoja aineksia kuin Taivaslaulussa. Todellisuus perheissä saattaa olla aivan toinen kuin mitä SRK:n omissa julkaisuissa annetaan ymmärtää. Ehkäisyopetuksesta huolimatta ei löytyne montaakaan perhettä, jotka aidosti haluavat ja toivovat suurperhettä (yli kahdeksan tai yli kymmenen lasta). Kysymyksiimme vastanneet kertovat avoimesti uupumuksesta, peloista, ahdistuksesta, psyykkisistä ongelmista, lasten kurittamisesta ja laiminlyönneistä. Suurten lapsilauman kanssa tulee tilanteita ja päiviä, joista selviää vain rimaa hipoen. Osa ei selviä yli kompastumatta ja loukkaamatta itseään.

Tuntuu järkyttävältä, kun kaikkia muita apukeinoja on lupa käyttää, mutta ehkäisyä ei. Lukuisat uupuneet äidit pelkäävät tälläkin hetkellä uutta raskautta, rukoilevat etteivät alkaisi odottaa, mutta alistuvat liikkeen sääntöihin. Moni toivoo keskenmenoa koko alkuraskauden ajan. Syyllisyys, pahoinvoinnit ja muut fyysiset ongelmat tekevät elämän raskaaksi. Lapset tarvitsisivat huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa, mutta syli ei riitä kaikille tarvitsijoille. Pieni joutuu kasvamaan ”isoksi” ja itse pärjääväksi liian pian. Itse hoivaa tarvitseva saattaa joutua hoivaamaan vauvaa, kun äiti ei ehdi, jaksa tai pysty.

Luettuani näitä kertomuksia, olo on lohduton.

On kuitenkin muistettava, että ehkäisykysymyksessä ei ole kyse aviomiesten vallasta tai alistamisen halusta. Joskus ulkopuoliset näkevät niin, että naiset pakotetaan asemaansa jonkun ulkopuolisen tahdosta. Asiaa ei pidä kuitenkaan tulkita näin. Yleensä ehkäisemättömyyden taustalla ja sen syvin olemus on naisen oma valinta ja omantunto. Kyse on vakaumuksesta ja uskosta tai pikemminkin liikkeen kokonaisvaltaisesta raamatuntulkinnasta.
Harvemmin kyseessä on kuitenkaan naisen oma tahto. Jos näin olisi, äidit eivät rukoilisi pitempiä synnytysvälejä tai keskenmenoja. Yksikään nainen tai mies, joka vilpittömästi haluaa itselleen lapsen, ei rukoile, ettei lasta tulisi. Tällainen toiminta olisi täysin järjenvastaista.

Käsikirjoitus on prosessissa. Toivomme, että saamme tekstin valmiiksi vuoden vaihtuessa ja että sille löytyy kustantaja. Valitettavasti aihe tulee olemaan yhtä kipeä ja ajankohtainen myös ensi vuonna kun kirjamme toivottavasti ilmestyy.

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet

Monenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni. Millaista olisi elää parisuhteessa äitinä ja antaa ruumiinsa oman hengellisen yhteisön hallittavaksi? Mitä ajatuksia on sen nuoren naisen mielessä, joka kävelee alttarille tulevan miehensä käsipuolessa tietämättä, saako hän viisi, kymmenen tai viisitoista lasta? Tuleva elämäntehtävä on jatkaa Luojan luomistyötä ja synnyttää lapsia herätysliikkeeseen taivasta varten.
Näitä asioita olen pohtinut paljon viime kuukausina.

Kirjoittelen parhaillaan muistiinpanoja kirjasta Tuoreet oksat viinipuussa; vanhoillislestadiolaisuus peilissä.  Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta vanhoillislestadiolaisesta elämäntavasta ja liikkeen hengellisistä kysymyksistä. Olen löytänyt tekstistä monta hyvää oivallusta ja voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle, joka on kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta. Uskon, että kirjasta on apua myös liikkeen jättäneille sekä niille, jotka pohtivat raamatullisia taustoja yhteisönsä normeille ja elämäntapavaatimuksille.

Olen tekemässä Vuokko Ilolan kanssa kirjaa vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä. Tarkoitus on nostaa esiin juuri sitä puolta vanhoillislestadiolaisuudesta, joka jää usein pimentoon tai koetaan ristiriitaisena. Toisin sanoen julkisuuteen välitetty kuva tasapainoisista ja onnellisista suurperheistä ei jokaisen vl -perheen kohdalla kohtaa todellisuutta. Me toivomme, että tulevan kirjan kautta näkyisi se kokonaisuus ja myös ne kipupisteet ja vaikeudet, joita SRK:n kirjallisuus ei kerro. Tarkoituksemme ei ole repiä rikki vanhoillislestadiolaisen opin perusteita, vaan tuoda helpotusta niiden väsyneiden, masentuneiden ja uupuneiden elämään, jotka kokevat huonommuutta omasta jaksamisestaan äitinä, isänä tai suurperheen kasvattina, joka ei ole uskaltanut perustaa omaa perhettä yhteisön lisääntymisvaatimusten vuoksi.

Jos haluat auttaa meitä tässä työssä, ota yhteyttä ja kerro oma tarinasi sellaisena kuin olet sen elänyt ja kokenut iloineen ja suruineen. Toivomme yhteydenottoja suurperheiden isiltä, äideiltä ja lapsettomuuden valinneilta yksinäisiltä, vanhoillislestadiolaisuuteen kasvaneilta ihmisiltä. Kysymykset voi pyytää myös anonyymisti, eikä niiden pyytäminen edellytä vastaamista. Kysymykset nähtyäsi, voit rauhassa pohtia, haluatko vastata niihin.

Luottamuksella, Aila.

Vanhoillislestadiolainen sensuuri iski?

Laitoin eilen alla olevan tekstin Suomi24:n vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevälle palstalle. Aamulla sitä ei enää ollut. Tiukka moderointi oli sensuroinut informanttipyyntöni bittiavaruuteen. Jäin miettimään miksi. Olisi kiva nähdä pohdintojanne poiston mahdollisista syistä tai jos poistoa pyytänyt henkilö itse käy täällä lukemassa tämän jutun, hän voisi kertoa, mikä tekstissä ahdisti.

Oletan, että alla olevassa tekstissä on monta asiaa, jotka voivat loukata tiukimmin ajattelevia vanhoillislestadiolaisia. Siitä huolimatta on totta, että:

a) kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät halua suurperhettä 
b) osa vanhoillislestadiolaisista ehkäisee salaa
c) jotkut uupumuksesta rasittuneet vanhemmat toivovat jopa keskenmenoja

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet ovat yleensä erittäin lapsirakkaita, tasapainoisia, musikaalisesti tai muuten taiteellisesti lahjakkaita, vastuuntuntoisia, onnellisia, pullantuoksuisia ja hengellisiä. Tämä on idyllinen kuva vl-perheistä johon moni perhekunta yltää.

Mutta asioilla on myös kääntöpuolensa. Suurperheissä tunnetaan paljon uupumusta, syyllisyyttä, pelkoa ja ahdistusta. Näistä asioista ei saa vaieta. Ongelmia ei saa sensuroida näkymättömiin. Vaikka 99 äitiä voi hyvin, pitää nostaa esille ne kipupisteet joiden takia se sadas äiti uupuu ja menettää kykynsä kontrolloida omaa elämäänsä. Kyse on siis ennen kaikkea elämänhallinnasta.

Sensuroitu teksti:

Hei,

Etsin edelleen informantteja kirjaprojekteihini. Työn alla on tällä hetkellä kirja vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä iloinen, suruineen, pelkoineen ja kipuineen. Teen kirjaa Vuokko Ilolan kanssa ja tarkoituksenamme on nostaa erityisesti esille ehkäisyopin vaikutus vanhoillislestadiolaisuudessa.

Koemme, että on tarpeellista kertoa myös siitä puolesta suurperheen elämää, josta SRK:n kirjoissa vaietaan. Olemme nähneet, että joissain monilapsisissa perheissä kipuillaan jaksamisen äärirajoilla ja joukossa on myös niitä, joiden voimat loppuvat kesken. Lapset otetaan huostaan kun vanhemmat eivät enää selviä omin eivätkä edes Jumalan antamin voimin.

Sanotaan, että uskova haluaa ottaa kaikki lapset vastaan, mutta se ei ole totuus jokaisen vanhoillislestadiolaisen kohdalla. Se on idylli, josta halutaan pitää kiinni. Oletan, että moni vanhoillislestadiolainen äiti ja isä rukoilee tälläkin hetkellä, ettei äiti tulisi raskaaksi tai että raskaus menisi kesken. Ehkäisyoppi aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Uskovaisuudella on varjonsa. Moni myös ehkäisee salaa ja tuntee jatkuvaa syyllisyyttä asiasta. Tämä on korutonta kertomaa jo saamistani kirjeistä.

Lainsäädännöstä huolimatta olen saanut myös niitä kirjeitä, joissa kerrotaan lapsiin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta, joka on tapahtunut sen jälkeen kun pahoinpitely on muuttunut rangaistavaksi. Vitsaa ei ole säästetty, mutta anteeksi on pyydetty.

Herättikö edellä oleva kirjoitus ajatuksia? Jos haluat ja jaksat osallistua projektiin informanttina (nimimerkillä), ota yhteyttä. Etsin haastateltaviksi (sähköpostitse) sekä suurperheissä kasvaneita että suurperheen äitejä ja isiä. Haluatko kertoa oman tarinasi? Kirjoituksia toivotaan toukokuun aikana.

yst.terv.
Aila R.

Hengellisestä väkivallasta kertova haastatteluni on kuultavissa Kalle Haatasen sivuilta Ylen Radio 1:n arkistosta.

Ensimmäisen kirjani esittely löytyy kustantajan sivuilta.

Elämää suurperheessä

Ensimmäisen hengellistä väkivaltaa käsittelevän kirjani on tarkoitus ilmestyä kuukauden sisällä. Kirjan pitkä syntyprosessi on herättänyt monia ajatuksia, joista selkeimpänä nousee tarve jatkaa kirjoittamista niistä aihepiireistä, joihin ei ollut vielä mahdollisuutta paneutua riittävän syvällisesti.

Eräs tällaisista aiheista, joihin haluan syventyä, on vanhoillislestadiolainen ehkäisypolitiikka, suurperheiden haasteet ja kipukohdat. Suunnitteilla olevan uuden kirjan pyrkimyksenä on katsoa kulissien taakse pureutuen kotien tunneilmastoon. Yritän käsitellä kysymyksiä, ajatuksia, tunteita ja kokemuksia siitä, mitä on syntyä suureen sisarusparveen.

Tarkoituksena on avata arkea vanhoillislestadiolaisen ehkäisyopin takana, kuvata onnen ja ilon lisäksi pelkoja, ahdistusta ja syyllisyyttä, valottaa niitä hetkiä, kun voimaa ei enää ole ja suorittaminen ja uupuminen vievät vanhemmat sietokyvyn äärirajoille ja sen yli.

Toteutan projektin ystäväni kanssa. Hän on elänyt ja kasvanut vl-liikkeessä ja on itsekin suurperheen äiti. Kirja tulee sisältämään sekä tietopohjaa että näkemyksiä suurperheestä lapsuudessa, nuoruudessa ja vanhemmuudessa äidin ja isän roolissa. Tarkoitus ei ole käsitellä aihetta ”silkkihansikkain” vaan tuoda asiat esille rehellisesti niin kuin ne ovat niin hyvässä kuin pahassa.

Miten elämä sujuu, jos ei olekaan koskaan kokenut olevansa toivottu lapsi? Mitä eroa on sillä, että sanotaan ”jokaisen uskovan haluavan ottaa kaikki lapset vastaan” ja sillä että haluaa itse lapsia? Entä jos yhteisön lupaamaa voimaa Jumalalta ei tule, eikä yksinkertaisesti enää jaksa olla äiti? Kuunteleeko kukaan? Ymmärtääkö kukaan? Auttaako kukaan?

Jos tämä projekti kiinnostaa sinua ja haluat tulla informantiksi, ota yhteyttä. Lähetän kysymykset sähköpostitse luettavaksesi. Voit sen jälkeen pohtia, jaksatko osallistua ja haluatko, että sinua haastatellaan kirjaa varten.
Henkilötietosi jäävät ainoastaan minun tietooni. Voit ottaa ensimmäisen kerran yhteyttä myös nimettömänä.

Tai jos et halua, että sinua haastatellaan, mutta koet tarvitsevasi kuuntelijaa, voit ottaa yhteyttä sähköpostitse, luottamuksellisesti.