Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: “Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan.

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. “‘Valeuutisia’, Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista.

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu “totta”?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.

Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?

Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi “onko tämä leipä?” hän voisi saada vastaukseksi että “ei, se ei ole reikäleipä“.

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.

Herätkää (22.05.1994): Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta – –

Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: “Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.

Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.

Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.

Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.

On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.

Linkki: Helsingin Sanomien uutiseen.

Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.

Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.

Juna

Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.

Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edellä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.” Nainen oli Jehovan todistaja.

Oon istunut junanraiteiden päällä – –” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.

Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä.” Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.

– – koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön.” Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.

Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus.” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. […] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön.” Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt ‘pallon’ Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?

Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?

Pyhä, paha palaute

Kiitokset kaikille palautteistanne. Uusin kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat on herättänyt keskustelua ja saanut huomiota myös mediassa. Joitain viestejä on tullut kotisivujeni kautta sähköpostiini ja nostan niistä tähän nyt yhden. Viesti on tullut Jehovan todistajalta.

Hänen tekstinsä perässä (vanhasta vuoden 1914 Vartiotorni -lehdestä otetun kuvan jälkeen) on paluupostissa lähettämäni sähköposti, johon ei tullut enää vastausta.

Viestin otsikko: Älä kirjoita valheita

Viesti: Ihan sama, mitä kirjoitat Harmagedonista. Mutta puheet demoneista kirpputorin laseissa on jo sietämätön ja sairas mielikuvitus. Tai ehkä sotkit JT muihin. Meillä kukaan ei usko demoneihin esineissä. Sinäk pari kk sitten puhuit tv:ssa, että vanhimmat jopa käyvt kodeissa  etsimässä smurffi-leluja ja ajamassa demoneita? Muista yhden varman jutun. JT vanhimmat EIVÄT KOSKAAN HARJOITA DEMONIEN AJAMISTA ESINEISTA. Sinulle valehdeltiin. Mahdollisesti haastattelemasi henkilöt olivat monissa uskonnoissa ja sotkivat asioita.

Meidän lapsilla oli smurffeja ja muumeja ja he katsoivat ne sarjatkin kokonaan. Ystävä-perheessä tytöllä oli jopa Winxit. Pysy asiassa, älä potaskaa keksi. Neidän lapset ovat teinejä nyt, eivätkä haluaa olla JT, mutta heitäkin ärsyttää höpinä peloista.

Muuten, heitä kukaan ei painosta meidän uskontoon, he itse päätäävät. Puhuit, että voit joutua vaikeuksiin tutkimustesi vuoksi. Älä ainakaan Jehovan todistjia pelkä, he eivät voi aiheuttaa kenellekään vaaraa. Luopioista toki en tiedä. Älä heitä ja heidän puheita meihin yhdistä.

Tässä alla on vastaukseni:

Hei,

Kiitos viestistäsi. Puheet kirpputorilla olevien lasien sisältämistä demoneista ovat minunkin mielestäni sairaan mielikuvituksen tulosta. Kyse ei kuitenkaan ole omasta keksinnöstäni vaan kertomuksista, jotka ovat tulleet haastateltavilta itseltään. Mistä luulet näiden ajatusten kumpuavan? Ne tulevat suoraan todistajien omasta kirjallisuudesta. Alla on lainaus Herätkää -lehdestä, jonka etsin hakuohjelman kanssa todistajien rompulta. Voinet todeta lainauksen todenperäisyyden ihan itsekin.

On viisasta myös tarkkailla, onko kodissa sellaisia esineitä, jotka ehdottomasti liittyvät demonismiin, ja päästä eroon niistä. Hiljattain eräs nuoripari, jota demonit olivat kiusanneet, alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Talon rouva kuuli tavallisesti ääniä ja näki hahmoja talossa. Aina kun raamatuntutkistelu alkoi, kuultiin pienen kellon soivan. Sitten ääni koveni kovenemistaan kunnes oli mahdotonta tutkia. Koska perhe oli menneisyydessä ollut yhteydessä spiritismiin, ehdotettiin, että etsittäisiin esineet, joiden kautta demonit saattoivat päästä taloon. Vaikka näin tehtiin, vaiva jatkui. Sitten eräänä päivänä mies huomasi vaimonsa kaulassa ketjun, johon oli kiinnitetty hänen isoäidilleen kuulunut vihkisormus. Isoäiti oli ollut spiritisti. Niinpä he nousivat autoonsa ja ajoivat veden partaalle ja pian sormus lensi veteen. Miten hämmästyneitä molemmat olivatkaan tuona hetkenä! Sormuksen irrotessa heittäjän kädestä kuultiin äänen huutavan: ”Voi . . . vooi . . . voooih”, kunnes sormus lopulta kosketti vettä ja tuli hiljaisuus.

Herätkää 1970 22/7  s.7

Herätkää -lehden mukaan veteen heitetty sormus huusi.

En ole missään väittänyt, että todistajat ajavat demoneita pois esineistä. Niin ei tehdä, mutta esineitä poltetaan, heitetään pois, tuhotaan ja annetaan eteenpäin. On kiva, jos sinun lapsillasi on saanut olla smurffileluja. En ole missään väittänyt, että kaikki todistajat pelkäävät niitä, jotkut kuitenkin pelkäävät.

Kaikki haastattelemani todistajat ovat myös “päättäneet itse” kasteelle menosta. Se, että jotkut ovat kokeneet asiat toisin, ei oikeuta mitätöimään niiden ihmisten pahaa oloa ja huonoja kokemuksia, jotka ovat niitä kokeneet.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

t. Aila Ruoho

Pyhät, pahat ja pelokkaat

Pyhät, pahat ja pelokkaat julkistettiin viime viikolla. Aihe herätti jo jonkin verran kiinnostusta mediassa ja tulikin istuttua muutamia kertoja bussissa Helsingin ja Lohjan välillä. Osa haastatteluista tuli suorina lähetyksinä, nauhoitetun haastattelun lähetyspäivä ei ole vielä tiedossa.

Joku ehkä miettii, että miksi ihmeessä minun pitää koko ajan kirjoittaa hengellisestä väkivallasta. Suurin syy on siinä, että muutos terveempään suuntaan on hyvin hidasta tai muutosta ei näytä tapahtuvan ollenkaan. Huolimatta siitä, että epäterveitä opinkohtia nostetaan esille, jäseniä satuttavat käytännöt jatkuvat: Lapsia pelotellaan, aikuiset pelkäävät, yhteisöissä ahdistutaan suorituspaineista, vapaaehtoistyö koetaan pakollisena ja pahimmassa tapauksessa jäseniä hyväksikäytetään taloudellisesti tai seksuaalisesti.

Tällaisia asioita ei pitäisi tapahtua hengellisissä yhteisöissä. Jos raamattuopetus aiheuttaa lapsille, nuorille, aikuisille ja vielä vuosia yhteisön jättämisen jälkeen painajaisia, on jotain pahasti pielessä.

Kuuluuko Raamatun sanomaan se, että ihmiset pitää sitouttaa pelolla? Opettiko Jeesus pelkäämään demoneita? Kerrotaanko Raamatussa esimerkkejä siitä, että jossain esineessä olisi ollut demoni? Vastaukset ovat ei, ei ja ei.

Moni Jehovan todistaja on pelännyt lapsena smurffileluja, koska hänelle on kerrottu, että niissäkin voi olla demoni.

Vajaa puolet tässä kirjassa haastatelluista on entisiä todistajia. Aineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että heillä on keskimääräisesti eniten pelkoja ja myös pelon kohteita: demonit, vainot, Harmagedon, yhteisön ulkopuoliset ihmiset, maailma, yhteisöstä irtautuneet (varsinkin niin sanotut luopiot), ulkopuolelta tuleva järjestöön kohdistuva kritiikki (kirjat, artikkelit ja ihmiset) jne.  Myös painajaisia oli eniten muihin yhteisöihin verrattuna.

Erityisen huolestuttavaa oli se, että todistajien keskuudessa ilmeni paljon itsetuhoisuutta. Tapauksia oli paljon, vaikka yhteisö pitää itseään “maailman onnellisimpana” kansana. Eräästäkin pienestä suomalaisesta noin 50 hengen seurakunnasta peräti kolme nuorta oli yhtä aikaa suljetulla osastolla. Yksi heistä lähti tästä elämästä oman käden kautta.

Uskon ihmeisiin. Voisiko tapahtua sellainen ihme, että Jehovan todistajien johto täällä Suomessa katsoo peiliin ja pohtii niitä keinoja, joilla estetään lasten pelkoja, jäsenten masennuksen lisääntyminen ja vakavien itsetuhoisten asioiden pohdinta? Kannusteeksi sana todistajuudesta  …
Herätkää!

Vastaus bloggaavalle Jehovan todistajalle

Alla oleva teksti on kopio kommentistani Kotimaa24:ssä bloggaavalle Jehovan todistajalle
Rauli Toivoselle.

Rauli, kirjoitit: “Raamatun esimerkki opetuksen pohjavireestä on siis yksimielisyys. Yksi ei opeta yhtä ja toinen toista.

Totta. Miten tämä on mahdollista? Se on mahdollista siksi, koska eriäviä mielipiteitä ei saa olla. Vastaava yksimielisyys on saatu aikaan myös Pohjois Koreassa. Pelko.

Totuus tekee vapaaksi, sanotaan. Mutta onko todistajilla vapaus? Ei.

Todistajien järjestössä jotkut yksilöt eivät uskalla sanoa omia aitoja mielipiteitään edes omalle vihitylle puolisolleen, koska epäilyistä ja epäuskosta järjestön oppeihin joutuu tilille. Oma teokraattinen puoliso voi käräyttää vääristä ajatuksista ja “syyllinen” > päätyy oikeuskomiteaan.

Kun kirjoitin ensimmäistä kirjaani, joka ilmestyi vuonna 2013, mieleeni on jäänyt nimimerkki Harmis. Hän kertoi kirjeessään että hän ei usko todistajilla olevaan totuuteen, mutta silti hän kiersi ovilla, saarnasi hyvää uutista ja oli aktiivisesti mukana. Vaimonsa takia. Vaimo uskoi “totuuteen”. Jos Harmis olisi lähtenyt järjestöstä, hänen vaimonsa asema olisi muuttunut. Vaimo ei olisi ollut enää hyvää seuraa ja Harmis rakasti vaimoaan. Harmis ei voinut kertoa ajatuksistaan kenellekään. Minä olin varmaan ainut, jolle hän saattoi kertoa tunteistaan.

Tässä on suora lainaus Harmiksen tekstistä:

Välillä ajattelen itsemurhan olevan ainoa ulospääsytie. Tätä ei voi sivullinen ymmärtää, että miksen vain lähde pois. Rakastan vaimoani kaikista ongelmistamme huolimatta, enkä ainakaan vielä ole valmis eroamaan todistajista. Tai voisin jopa erotakin vaimostani, jos hän sen jälkeen voisi etsiä itselleen uuden kumppanin ja elää onnellisena. Nyt en enää tiedä, mitä tehdä.
Harmis, Jehovan todistaja

En tiedä onko Harmis enää elossa. En ole saanut häneen yhteyttä pariin vuoteen.

Moni todistaja miettii, että itsemurha on ainut ulospääsytie siitä järjestöstä, jota sinä mainostat rakkaudelliseksi. Tämä on tullut vastaan useasti myös tämän vuoden aikana, kun olen saanut uusia kirjeitä. Osa kirjoittaneista on yrittänyt itsemurhaa, muutama parikin kertaa. Rakkaudellisessa veljesseurassa. (Mutta syy onkin heissä itsessään, niinkö? Eihän täydellisessä yhteisössä voi olla vikaa. Eihän?)

Kuolema voi tuntua helpottavammalta, sillä järjestöstä eroaminen on nöyryyttävää. Sukulaiset häpeävät. Avioerokaan ei ole ratkaisu, koska järjestöön jäänyt ei voi enää avioitua uudelleen. Tai voi, jos pois lähtenyt tekee tahallaan huorin. (Näitäkin tapauksia on ollut: “Annoin puolisolle vapauden mennä naimisiin – kävin vieraissa”.)

Uskot sinä Rauli sitten mitä tahansa yksimielisyydestänne, niin minun mielestäni on monin verroin parempi antaa uskonnollisen yhteisön jäsenille oikeus ilmaista omat aidot ajatuksensa ja mielipiteensä ja tunteensa. Olla erimieltä. Pakotettu yksimielisyys johtaa väistämättä ongelmiin, niin kuin jo aiemmin sinulle tässä ketjussa toisessa tekstissäni kirjoitin (ja jotka taisit jättää huomiotta).

Pakolla saatu yksimielisyys johtaa: mm. teeskentelyyn, näyttelemiseen, valehteluun, kaksinaamaisuuteen, salailuun, pelkoon, ahdistukseen, suruun, vihaan, kateuteen ja jopa itsetuhoisuuteen.

Kirjoitat yksimielisyydestä ja uskot että se syntyy ihmisten vapaasta tahdosta. Hyvä sinulle. Sillä jos tietäisit totuuden totuudesta ja olet rehellinen, sinun olisi todella, todella vaikea olla mukana. Ne joiden silmät avautuvat ja jotka voivat – lähtevät pois.

Todistajat puhuvat yksimielisyyden ohella maailman onnellisimmasta kansasta. Totta. Miten se on mahdollista? Pelko.

Valtakunnansalilla opetetaan hymyilemään kenttätyössä. Kukaan ei voi kertoa, että kenttätyö ahdistaa (ei toki kaikkia, joku nauttii siitä kovasti). Osa tekee kynätunteja (merkitsee tunteja korttiin, vaikka ei käy kentällä). Miksi? Koska kenttäilemätön on toimeton > huonoa seuraa > jää yksin.

Kokoukset puuduttavat. Konventteja pidetään tylsinä. Mutta puhuuko kukaan näistä salilla? Ei. Kertooko joku salilla, että en tullut kokoukseen viime viikolla, kun en millään jaksanut rankan työpäivän jälkeen? Ei – koska pelko.

Vartiotornista voi lukea, kuinka jossain maassa joku sokea todistaja kävelee kaksi kertaa viikossa kokouksiin kymmeniä kilometriä mutavellissä toisen taluttamana ja toinen jalka poikki (kärjistetty keksitty vertaus). Näin tulee toimia > osallistua > yksimielisyys > syyllisyys. Kukaan ei kyseenalaista, onko näitä uskon sankareita edes olemassa, mutta heidänkaltaisensa nostetaan järjestön ikoniksi.

Jos hänkin pääsee paikalle ja haluaa osallistua, miksi et sinä? Et saa jättää ainuttakaan kokousta väliin. Jos umpisuoli leikattiin toissapäivänä ja olet tarpeeksi terve kotiin, voit tulla virkistymään myös kokoukseen. Yksimielisyys > kokouksessa on ihanaa. Negatiivisia tunteita ei ole. Ei saa olla.

Vasta kun ihminen uskaltaa lähteä pois, voidaan kaikista tunteista puhua. Voi sanoa, että en tykännyt kenttätyöstä, kokoukset olivat tylsiä. Millainen reaktio seuraa? > Luopio valehtelee > kokouksissa on ihanaa > kenttätyö on ihanaa > yksimielisyys > muuta mieltä et saa olla, tai olet itse ulkona.

Yksimielisyys.

Yhteisöön syntyneelle poislähtö on vaikeaa, jopa mahdotonta, koska pelotellaan demoneilla, jotka hyökkäävät järjestön ulkopuolella. Vaihtoehto lähtijälle voi olla kaikkien ystävien menetys. Kukaan ei puhu. Omat sukulaiset eivät kerro irtautuneelle “mitä kello on” (oma esimerkkisi erotetun kohtaamisesta), eivät tervehdi, eivät katso kohti, eivät vastaa puheluun – ehkä edes oma äiti ei vastaa.

Yksimielisesti sanotaan, että jokaisella on vapaus lähteä. Totta. Mutta mitkä ovat seuraukset?
Moni on nähnyt totuuden. Jari-Pekka on nähnyt sen. Sinä et kuitenkaan saa puhua hänelle etkä lukea hänen tekstejään. Miksi? Se on kiellettyä, koska hän kertoo todellisia, aitoja tunteitaan. Jos jäsenet uskaltaisivat puhua kaikista (myös kielteisistä) tunteistaan yksimielisyys tuhoutuisi. Illuusio katoaisi. Se pysyy, kun jäsenet tottelevat – pelkäävät seurauksia.
Eihän kukaan halua tulla “eläväksi kuolleeksi rakkailleen ja läheisilleen”.

Yksimielisyydellä on hintansa.