Kategoria: Uskonto

Haluatko perustaa oman uskonlahkon?

Oletko aina haaveillut omasta uskonnollisesta lahkosta, mutta et oikein tiedä, miten etenisit asiassa. Ei hätää, annan muutamia vinkkejä oman hengellisen yhteisön perustamiseen. Jotta sinun ei tarvitsisi kuluttaa aikaa pohtimalla sääntöjä, olen listannut valmiita käskyjä ja kieltoja, joista voit valita sopivimmat omaan käyttöösi.

Otetaanpa tähän vaikka kieltojen lista. Nämä säännöt ovat kaikki testattuja eri yhteisöjen toimesta varsin toimiviksi ja ovat tälläkin hetkellä käytössä jossain olemassa olevassa hengellisessä ryhmässä. Luonnollisesti mikään yhteisö ei pidä näitä kakkia alla esitettyjä kieltoja tärkeinä. Kullakin on käytössä vain ne, joita pidetään kyseisessä porukassa raamatullisina ja totuutena.

Perustaessasi omaa lahkoasi voit halutessasi ottaa käyttöösi koko listan annin. Olepa hyvä. Tässä ne ovat.

Sinä et saa:
– käyttää korvakoruja
– käyttää ristiä
– värjätä hiuksia
– juoda teetä
– juoda kahvia
– polttaa tupakkaa
– käyttää alkoholia
– pukeutua “neutrimaisesti”
– käyttää liian lyhyttä hametta
– käyttää liian pitkää hametta   (olla epäseksikäs)
– painaa liikaa    (naiset max 17,5 BMI ja miehet max 19 BMI)
– käyttää meikkiä
– viettää joulua, syntymäpäivää, äitienpäivää, isänpäivää, ystävänpäivää
– viettää vappua tai itsenäisyyspäivää
– käydä teatterissa
– nousta seisomaan hautajaisissa kun pappi siunaa ruumiin
– osallistua partioon
– uida uimahallissa
– ottaa tatuointeja
– ottaa lävistyksiä
– arvostella puhujia
– kritisoida omaa uskonyhteisöä
– opettaa miestä (naiset)
– ehkäistä
– harrastaa kilpaurheilua
– tervehtiä luopioita
– pitää siilitukkaa (miehet)
– ajaa ihokarvoja pois
– äänestää vasemmistoa
– öööö   …..   no oikeastaan et saa äänestää ollenkaan
– ottaa avioeroa jos puolisosi ei ole pettänyt sinua  …. tai oikeastaan et saa sittenkään
– opiskella liikaa
– tehdä työtä lauantaina
– tehdä työtä sunnuntaina
– vihata tai olla kiukkuinen
– jättää kymmenyksiä maksamatta
– tanssia
– katsoa televisiota
– olla kasvissyöjä
– tehdä ristinmerkkiä tai ristiä käsiä rukoillessa
– olla eri mieltä kuin yhteisösi
– käyttää mustia vaatteita
– syödä veriruokia
– luovuttaa verta tai ottaa verensiirtoa
– seurustella liian pitkään
– käydä kristikunnan kirkoissa
– käyttää kirjavaa huivia
– käyttää psyykenlääkkeitä
– mennä aseelliseen palvelukseen
– olla ammattimuusikko
– ajatella liikaa, käyttää omaa järkeä ettei se tule uskomisen esteeksi
– kasvattaa partaa tai viiksiä
– ajaa partaa pois …..

Jokainen todennäköisesti tunnistaa yllä olevista kielloista ne, jotka ovat tuttuja omasta hengellisestä yhteisöstä. Vähän vieraammista tavoista voi lueskella vaikkapa kirjastani Päästä meidät pelosta.

Huolimatta siitä, että tänään on aprillipäivä, nuo edellä otetut kiellot ovat täyttä faktaa. Valitettavasti.

Voiko hengellisyyden mitata karvojen määrästä?

Ei parta pahoille kasva, toteaa vanha sananlasku. Useimmille miehille parta kasvaa aivan pyytämättä ja luonnostaan. Vaikka puhutaan parran kasvattamisesta, ei kyse ole aktiivisesta toiminnasta. Parta kasvaa itsestään ja pysyy naamassa kunnes siitä pois ajetaan.

Hengellisessä mielessä parta on mielenkiintoinen aihe. Muutamissa kotoisessa Raamattuun perustuvissa uskonnollisissa yhteisöissä parta tai parrattomuus on keino kontrolloida yhteisön miehiä. Tulkintoja löytyy niin puolesta kuin vastaan. On yhteisöjä, joissa partaa pidetään pahana. Mieheltä saatetaan evätä kasteelle pääsy tai puheoikeus kokouksissa, jos naama ei ole sileäksi ajeltu. Vastaavasti toisessa ryhmässä kielletään parran ja myös muiden ihokarvojen ajaminen.

Loogisesti ajatellen parran kasvattaminen / kasvaminen on luonnollisempaa kuin sen pois ajaminen. Tuntuu kummalliselta jos parranajoa perustellaan Raamatulla ja samalla uskotaan, että Jumala on luonut ihmisen, siis myös miehen ja hänen partansa. Vai loiko Jumala ihmisen ja parta puolestaan on peräti paholaisen keksintöä? Olisiko miehelle luotu parta vain siksi, että on syntiä “kasvattaa” sitä, varsinkin kun se kasvaa kasvattamatta? Kenen säännöistä on kyse? Jumalanko, todellako?

Yhtä ankaralta tuntuu vaatimus siitä, että tullakseen hyväksytyksi hengelliseen yhteisöön, on pakko kasvattaa parta. Raamatulliselta ja luomisteorian kannalta katsottuna kyseinen sääntö olisi kuitenkin loogisempi. Harvemmalle naiselle kasvaa parta, mutta muita ihokarvoja kyllä. Jos kainalokarvoja ei poista, ne rehottavat myös kauniimmalla sukupuolella. Entäpä jos seurakuntasi pastori kieltäisi naisilta kainalo- ja säärikarvojen ajamisen? Sääntö on todellisuudesta eräässä pienessä suomalaisessa uskonnollisessa yhteisössä.

Lainaus kirjastani Päästä meidät pelosta:

Harva  tuijottaa kummeksuen parrakasta miestä. Ympäristössä on totuttu näkemään enemmän tai vähemmän karvaisia miehiä. Karvaisen naisen asema on hankalampi, ainakin silloin kun naisten karvattomuus on ympäristön normi. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, hengellinen yhteisö voi alkaa kontrolloida jopa naisten karvoituksen määrää. Maitobaarissa alettiin suhtautua ihokarvoihin aivan erityisellä tavalla. Yhteisön normiksi muodostui miesten kohdalla huoliteltu parta ja naisten piti vastaavasti jättää karvansa ajamatta sääristä ja kainaloista. Hiustenkin tuli olla naisilla pitkät. Koska auktoriteettien sanomaan luotettiin, ihokarvojen ajamattomuus hyväksytttiin, vaikka se herätti yhteisön naisjäsenissä kysymyksiä. Varsinkin kesät olivat hankalia. Millaisia vaatteita käyttää kesähelteellä, etteivät ajamattomat kainalokarvat näkyisi muille?

Koska naisten piti antaa säärikarvojen kasvaa, minua tuijotettiin kesäisin. En koskaan täysin tottunut siihen. Surin sitä, että jouduin kärsimään loukkaavista katseista, en pystynyt näkemään siinä mitään hengellistä sankaruutta. Johtaja vakuutti, että pian toiset naiset tulisivat kyselemään evankeliumin perään, kun näkivät meidät näin “vapautuneina”. Niin ei koskaan käynyt.

Kiinanruusu, entinen Maitobaarin jäsen

Olisi mielenkiintoista saada opin lanseeraajilta vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Millä tavoin säärikarvojen määrä osoittaa tai osoitti evankeliumin vapauden? Voiko joku ryhmän ulkopuolinen todella pelastua Konsernin jäsenten ajamattomien kainalokarvojen takia?”

Edelleen ihmettelen samaa asiaa. Voiko joku vakavissaan väittää, että hengellisyyttä pystyy mittaamaan ihokarvojen määrästä? Onko joku tullut joskus uskoon nähtyään kanssasisaren ah´ niin vapaat kainalokarvat? Epäilen. Kyse on tässäkin säännössä vain ihmisten manipuloimisesta ja alistamisesta. Karvojen ja hiusten määrä, laatu tai väri ei ole pelastuskysymys.

Onko kiusaus synti?

Ote Pauliina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu:

Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa, Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuuta, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.
Tämän kaiken saarnakielessä kattaa yksi sana. Kotikiusaukset. Ne pitää uskoa anteeksi. Uskoa pois ja unohtaa.

Rauhala luo vahvaa ja kaunista tekstiä, mutta samalla hyvin kipeää ja monille äideille omakohtaista. Kirjan aihe tulee lähelle monia uupuneita lestadiolaisäitejä. Palkinto vuoden 2013 kristillisestä kirjasta ei tullut turhaan.

Luen nyt itse jo toista kertaa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Tällä lukukerralla yritän syventyä enemmän Rauhalan kuvaamaan uupumukseen, äitiyteen ja isyyteen. Kirjassa on paljon samaa kuin tulevan kirjamme informanttien kirjeissä. Jäin tällä lukukerralla pohtimaan Rauhalan tekstissä olevaa sanaa kotikiusaukset. Kiusaus on vahva sana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.

Milloin viimeksi pyysit anteeksi kokemiasi kiusauksia? Jos sinulla ei ole minkäänlaista vanhoillislestadiolaista taustaa, kysymykseni saattaa kuulostaa perin kummalliselta. Lestadiolaisen liikkeen jäsenelle aihe on tuttu. Kiusauksia ja epäilyksiä tulee pyytää anteeksi, jotta sielulla olisi rauha. Ajatuksesta nousee kuitenkin teologinen ongelma. Jos kiusauksia pitää pyytää anteeksi, ovatko ne siis syntiä? Ja jos ne ovat syntiä, tekikö Jeesus syntiä, kun paholainen kiusasi häntä? Pyysikö Jeesus anteeksi kiusauksia? Jos hän ei pyytänyt anteeksi (evankeliumiteksti ei ainakaan sellaista kerro), olisiko hänen pitänyt?

Raamatussa ei opeteta pyytämään anteeksi kiusauksia, epäilyksiä, väsymystä eikä uupumista. Väsyminen ei ole synti. Epäily ei ole synti. Kiusaus ei ole synti. Ne voivat kyllä johtaa syntiin (ajatus, sanat, teot, laiminlyönnit).

Kiusauksilla, epäilyillä ja uupumisella syyllistäminen on väärin. Omatunnosta saattaa tulla yliherkkä. Ihminen voi menettää sielunrauhansa, jos hän ei osaa enää erottaa, mikä on syntiä ja mikä ei.

Yliherkkä, itseään jatkuvasti syyllistävä jäsen on epäterveelle yhteisölle lahja. Mitä hengellisesti epävarmempia jäseniä yhteisö pystyy kasvattamaan, sitä helpompi heidät on sitoa kuuliaisuuteen ja lakiin.

Lisää ajatuksiani vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy gradustani, joka on vapaasti ladattavissa luettavaksi  Helsingin yliopiston palvelimelta. Vielä syvemmälle menevää pohdintaa löytyy kirjastani Päästä meidät pelosta. Vaikka kirjan nimi on täysin sama kuin gradulla, kyse on aivan eri tekstistä.   :-)  Kirjani löytyy useammista kirjastoista.

Vaitiolo vai velvollisuus?

Edellisestä blogipostauksestani ei ennättänyt kulua kuin pari päivää, kun vanhoillislestadiolaisuus ilmestyi jälleen kerran otsikoihin. Tällä kertaa Helsingin Sanomat tuo julki tapauksen, jossa vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtohenkilöt olivat pyytäneet yhteisöön kuuluvalta tutulta poliisilta apua arkaluontoisten asioiden selvittämiseen.
Joku saattaa nyt kysyä, mikä asiasta tekee ongelman? Eikö poliisin työtä olekaan selvitellä epäluotettaviksi epäiltyjen henkilöiden toimia?

On toki, mutta tällaisten asioiden tulee kulkea virallisia polkuja pitkin. Jos naapurissasi asuu tuttu poliisi tai satut tuntemaan läheisesti oman poliisilaitoksen korkeita virkamiehiä, se ei suinkaan tarkoita sitä, että voisit kääntyä yksityisasioissasi kuten esimerkiksi kahvipöytäkeskustelussa tai virkkauspiirin kevätjuhlassa heidän puoleensa vain udellaksesi kanssaihmisten elämää. Vaikka poliisi olisi oma puolisosi, hän ei saa urkkia kenenkään puolitutun tekemisiä epävirallisesti. Ei saa, vaikka olisit vakuuttunut siitä että joku uusi tuttavasi on a) entinen sarjamurhaaja ja katselee sinuakin murhaavasti, b) tuomittu pedofiili joka vaanii lapsiasi, tai c) ulkomaalainen mies, joka väittää tavanneensa tasavallan presidentin ja Hillary Clintonin.

Kohdan c kuvaama pulma oli Helsingin Sanomien mukaan yksi peruste sille, että vanhoillislestadiolaiset halusivat tutkia miehen taustan poliisia apunaan käyttäen. Lisäksi lestadiolaisessa liikkeessä oli ollut “huolta ja sairastumisia” tämän samaisen ulkomaalaisen henkilön takia. Virkarikkeestä epäillyn poliisin kertoman mukaan joku asiantuntija olisi voinut olla jopa sitä mieltä, että kyseisen rauhanyhdistyksen (seurakunnan) “porukka oli psykoosissa” tämän huijarin takia.

Mitä tästä opimme? Opimme sen, että hengellinen, tai mikään muukaan, yhteisö ei saa  käyttää viranhaltijoina toimivia omia jäseniään muiden yhteisönsä jäsenten tietojen urkintaan. Ei saa, vaikka tilanne olisi kuinka houkutteleva tahansa. Moni poliisi narahti joku aika sitten, kun oli omaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen katsellut ilman asianmukaista lupaa Mika Myllylän kuolemaa käsitteleviä papereita.

Olipa kyse sitten mielenkiintoisesta julkkiksesta tai mielenterveysongelmaisesta patologisesta valehtelijasta, tilanne on sama. Virkamies ei saa mennä tonkimaan kenenkään yksityisiä tietoja huvikseen omin luvin.

Olen kuullut huhuja myös muunlaisesta urkinnasta. Joissain hengellisessä yhteisössä saatetaan jopa neuvoa, että vaitiolovelvollisuuden voi rikkoa, jos uskonsisar tai -veli tekee vakavan synnin.

Alla on poiminta hoitajaksi esittäytyneen kirjoittamasta viestistä Veljesseuran keskustelupalstalta:
“Mitä jos näen työssäni hoitsuna jonkun uskonveljeni/-siskoni sängyssään veripussi vierellä, eli siis hän ottaa verta kertomatta asiasta tietenkään kellekään.
Raamatun sääntöjen mukaan minun kuuluisi ilmoittaa siitä vanhimmistolle, koska muuten tulen osalliseksi hänen synteihinsä. Mutta silloin rikon vaitiololupaustani ammattini puolesta ja joudun siitä edesvastuuseen ja menetän oikeuteni harjoittaa ammattiani.”

Oikea vastaus on tietysti, ettei vaitiololupausta tule rikkoa. Pelote on kuitenkin kova. Kukapa haluaisi ottaa päälleen toisen tekemän synnin, josta yhteisön mukaan Jumalan langettama rangaistus on ikuinen tuho? Vastaavan ongelman edessä voi olla vanhoillislestadiolainen terveydenhuoltoalan henkilökuntaan kuuluva, tai vaikkapa apteekissa työskentelevä ihminen, joka huomaa, että uskonsisarelle on kirjoitettu e-pilleriresepti.

Kaikesta huolimatta tulee muistaa ja kirkkaasti järjellään tiedostaa: Henkilöllä, jolla on vaitiolovelvollisuus on velvollisuus olla vaiti. Laki pätee niin uskottomiin kuin uskovaisiin, tänään ja huomenna.

Puolesta ja vastaan

Keskustelu vanhoillislestadiolaisesta opista näyttää pysyvän vireänä tietyissä piireissä, kuten esimerkiksi Kotimaa24:n keskustelupalstalla. Aihe herättää vahvoja tunteita. Lukijoista löytyy niin oppien ja raamatuntulkintojen kiivaita puolustajia kuin kipakoita kritisoijiakin. Harvempi kommentoija malttaa pysyä tyynenä. Toisaalta myös esille nostetut aiheet ovat luonteeltaan koskettavia.

Kuluneen viikon aikana on tartuttu jälleen kerran vanhaan tuttuun aiheeseen, suurperheen osaan lestadiolaisessa liikkeessä. Uuden keskustelun avasi uupunut äiti. Hän kuvaa omaa pohdintaansa epäilyjen kautta uskonkriisiin. Uskoaan Jumalaan hän ei ole menettänyt, luottamuksensa vanhoillislestadiolaisen liikkeen erehtymättömyyteen hän sitä vastoin on kadottanut. Yhteisö on hänelle edelleen rakas, mutta sen toimintatapoja hän ei enää voi käsittää.

Uupunut äiti kuvailee tilannettaan sanoilla: “Kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta”.
Äidin teksti on kerännyt tähän mennessä lähemmäs neljäkymmentä kommenttia.

Toinen kirjoitus tulee liikkeen sisältä ja siinä niin ikään anonyymi kirjoittaja haluaa tuoda esille, miksi hän haluaa pysyä lauman mukana. Tässä tekstissä puhuu suurperheen isä, jonka mielestä ehkäisyn käyttäminen on suuri synti Jumalaa vastaan. Kirjoittaja toteaa että raskain aika heillä oli silloin, kun perheessä oli viisi pientä lasta.

Näin varmasti olikin, mutta pienellä ironialla maustettulla kommentilla toteaisin, että tämäkään isä ei ole ainuttakaan lastaan kantanut vatsassaan, kärsinyt raskausaikojen vaivoja pahoinvointeja ja väsymystä. Hän ei ole synnyttänyt ainuttakaan, ei kivulla eikä kivuttomasti. Hänen vaimonsa on hoitanut imetykset, vauvanhoidot ja todennäköisesti myös muun kulloisenkin katraan huolenpidon miehen ollessa töissä kodin ulkopuolella. Aika kultaa muistot, sanotaan. Millainen olisi ollut tämän miehen vaimon kirjoittama blogiteksti raskaimpien vuosien aikana?

On täysin eri asia taputella raskaana olevan vaimon vatsaa ja tunnustella vauvan liikkeitä kuin tuntea monikiloisen pienokaisen liikkeet ja potkut sisällään päivästä ja tunnista toiseen. En vähättele suurperheen isän roolin raskautta, mutta tiedän mitä on synnyttää, imettää, helliä ja hoivata. Toisin sanoen tiedän hyvin, mitä on olla kotiäiti 24/7, vaikka minulla ei ole edes viittä lasta.

Onko vanhoillislestadiolainen usko ahdistavaa? On ja ei. Tunteet ovat subjektiivisia ja ne riippuvat aina kokijastaan. Osa, toivon että suurin osa, vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenistä ei koe ahdistusta siitä muotista, jolla “vl-uskovaisuus” todistetaan. Toinen joukko, toivottavasti hyvin pieni otos, kokee henkistä ja hengellistä painostusta yhteisössä. Heidän toiveensa poikkeavat “toiveista”, joita “uskovan” kuuluu toivoa.

Uupunut äiti kirjoittaa blogitekstissään: “Juuri tälläkin hetkellä sadat ja tuhannet äidit kamppailevat tässä Suomen maassa samanlaisessa ahdingossa. Monta naista tiedän salaa mieheltään lukeneen Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Salaa.”

Jälkimmäisen blogitekstin suurperheellinen isä kertoo uskovansa saavansa tekstiinsä enimmäkseen negatiivista palautetta ja lopettaa tekstinsä puhuttelevasti näin: “Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.”

Mitä minä vanhoillislestadiolaisuutta tutkivana kirjailijana toivon? Minä toivon, todellakin toivon tässä suvaitsevaisuuden nimiin vannovassa ajassa, että jokainen vanhoillislestadiolainen saa elää rauhassa ja uskoa ja elää niin kuin uskoo. Myös ne vanhoillislestadiolaiset jotka uskovat, että ehkäisy on sallittua.