Monta erilaista totuutta

Lääkkeet ovat hyviä ja tarpeellisia, mutta väärä lääke tai pilkkuvirhe lääkkeen annostelussa voi olla vaarallista tai jopa kohtalokasta. Suurin osa ihmisistä kuitenkin luottaa lääkärien ja hoitohenkilökunnan ammattitaitoon.

Hengellisyys koetaan yleensä hyväksi ja tarpeelliseksi asiaksi, mutta väärin annosteltuna tai liiallisesti kontrolloituna se voi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, olla jopa hengenvaarallinen. Suurin osa seurakuntien jäsenistä luottaa kuitenkin auktoriteetteihin, olivatpa säännöt miten omituisia tahansa. Esimerkkinä seuraava sääntö Maitobaari-yhteisöstä.

Kirjasta Päästä meidät pelosta: ”Koska naisten piti antaa säärikarvojen kasvaa, minua tuijotettiin kesäisin. En koskaan täysin tottunut siihen. Surin sitä, että jouduin kärsimään loukkaavista katseista, en pystynyt näkemään siinä mitään hengellistä sankaruutta. Johtaja vakuutti, että pian toiset naiset tulisivat kyselemään evankeliumin perään, kun näkivät meidät näin ’vapautuneina’. Niin ei koskaan käynyt.”- Maitobaari

Työni hengellisen väkivallan uhrien auttamiseksi alkoi aktiivisesti graduni ilmestyttyä vuonna 2010. Sen jälkeen jatkoin projektia tutkimalla aihetta lisää ja haastattelemalla yhä uusia hengellisissä yhteisöissä kiusatuiksi tulleita ihmisiä.
Niiden pohdintojen jälkeen ilmestyi Päästä meidät pelosta kirja (2013). Kirjan nimeksi valittiin harmillisesti sama nimi kuin gradullani oli, joten moni kuvitteli myös sisällön olevan samaa. Näin ei kuitenkaan ole.

Vuosien varrella olen kirjoittanut useita kirjoja epäterveestä hengellisyydestä. Osansa ovat saaneet niin vanhoillislestadiolainen ehkäisemättömyysoppi (Usko, toivo ja raskaus), Jehovan todistajien karttamissäännöt (Vartiotornin varjossa) kuin yleisesti hengellisyyteen liittyvät pelot, painajaiset, mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus (Pyhät, pahat ja pelokkaat).

Ensimmäinen kirjani myytiin kustantajalta loppuun. Sitä ei milloinkaan julkaistu e-kirjana. Niinpä ajattelin tehdä itse jotain asian hyväksi. Nyt Päästä meidät pelosta on saatavana Ellibsin nettikaupasta e-kirjana. Kirjan sisällysluettelo löytyy sivuiltani.

Päästä meidät pelosta kartoittaa hengellisen väkivallan ydinkysymyksiä: Milloin hengellisyys muuttuu epäterveeksi? Kuinka suuren vallan uskonnollinen yhteisö voi saada ja miksi ihmiset alistuvat sääntöihin?

Miten erottaa terveen ja epäterveen uskonnollisuuden? Voiko joku olla hengellisen väkivallan uhri ymmärtämättä sitä itse? Miten voi päästä irti ahdistavasta uskonyhteisöstä?

Epäterveisiin piirteisiin kuuluu eräänlainen uso omaan erehtymättömyyteensä. Suomessakin on lukuisia eri yhteisöjä, jotka uskovat olevansa ainutlaatuisia Jumalan silmissä, totuksia.

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä Päästä meidät pelosta kirjasta.  Jokainen näistä alla olevista lainauksista edustaa eri yhteisöä. Osaatko päätellä, mitä seurakuntia ne kuvaavat?

Yhteiskuntaa demonisoitiin rankalla kädellä. ’Maailman ihmisistä’ luotiin ahne ja itsekeskeinen kuva. Heidän nähtiin olevan pohjimmiltaan onnettomia, koska eivät tiedä totuutta, eivätkä saa ’rauhaa’.

Koko ympäröivä maailma tuntui olevan pimeyden vallassa. Vain meillä oli puhdasta opetusta ja vain me teimme oikealla tavalla vakavissamme parannusta.

Päähäni iskostettiin, että muut eivät ole oikeita uskovia. – – . Luterilaiset menivät suoraan helvettiin, he eivät olleet pelastuneita.

Minä kuuluin sen ainoan oikean totuuden tietävään joukkoon, Jumalan valittuihin, muut eivät asiaa ymmärtäneet, vaikka sen olisin juurta jaksain heille selittänyt. Muut uskonnolliset yhteisöt olivat harhaan joutuneita, usein heitä naureskeltiin nuorten keskuudessa ja heidän omavanhurskauttaan ihmeteltiin.”   

Oli suositeltavampaa leikkiä vain oman seurakunnan lasten kanssa. Kyllä ne muut uskonnot leimattiin ’vääriksi’. Ja kerrottiin kauhuesimerkkejä siitä, miten joku oli eronnut, tullut aivan hulluksi sekopääksi, – –” 

Tunnistatko yhteisöt?

 

Tietosuojasta kysymyksiä Veikko Leinoselle

Jehovan todistajat ovat joutuneet tälläkin viikolla median otsikoihin ikävissä merkeissä. Kyse on korkeimman hallinto-oikeuden vahvistamasta tietosuojavaltuutetun päätöksestä, jonka nojalla todistajia kielletään keräämästä nimilistoja ja tekemästä muistiinpanoja saarnaamistyön yhteydessä.

Muistiinpanoja saa tehdä, jos asianomainen antaa luvan. Todistajien tavassa ongelma on se, että lupaa ei jostain syystä edes haluta kysyä. Niinpä tiedot kerätään edelleen luvattomasti.

Ilta-Sanomat kirjoittaa: ”Kotikäynneillä oli tietosuojavaltuutetun mukaan keskusteltu esimerkiksi ihmisten perhetaustasta, uskonnosta ja huolenaiheista. Saatuja tietoja on kirjattu muistiin tapaamisten jälkeen.”

Tietosuojavaltuutetun mukaan Jehovan todistajien uskonnollinen yhdyskunta ohjaa kyseisten henkilötietojen keräämistä. Jehovan todistajien mukaan jäsenet puhuvat ihmisille yksityishenkilöinä.

Tarkastelen aihetta ensin todistajien oman kirjallisuuden valossa. Esitän sen jälkeen tiedottaja Veikko Leinoselle muutaman teemaan liittyvän kysymyksen.

Tiedostan, ettei hän vastaa minulle, mutta toivon, että joku media, jonka kysymyksiin Leinonen kokee painetta vastata, esittää edes muutaman näistä kysymyksistäni hänelle.

Alla olevat lainaukset on poimittu kirjasta Järjestetyt tekemään Jehovan tahto:

”Kun joku lähtee kanssamme kenttäpalvelukseen, hän esiintyy julkisesti Jehovan todistajana” (s.69)

”Meidän on tärkeää olla yhteistoiminnallisia ja jättää kenttäpalvelusraporttimme säännöllisesti.” (s.80)

”Kenttäpalveluskokouksia talosta taloon -palvelusta varten järjestetään sekä arkisin, että viikonloppuisin.” (s.83)

” – – haaratoimisto antaa seurakunnille ja niistä erillään toimiville julistajille aluemääräykset. – – Alueiden antamisesta ja alueita koskevasta kirjanpidosta voi huolehtia joku avustava palvelija. Alueita on kahdenlaisia: ryhmän alueita ja henkilökohtaisia alueita.” (s.90-91)

”Sen joka ottaa alueen, tulee huolehtia siitä, että se käydään läpi perusteellisesti – – Jokaisesta asunnosta pyritään järkevässä määrin tavoittamaan joku.” (s. 91)

”Kun julistajat ovat yhteistoiminnassa keskenään, seurakunnan alue voidaan käydä läpi perusteellisesti.” (s. 92)

 

 Kysymyksiä tiedottaja Veikko Leinoselle:

1)  Kirjallisuutenne mukaan kenttäpalveluksessa oleva esiintyy julkisesti Jehovan todistajana. Haastatteluissa yhteisönne on väittänyt julistajien toimivan ainoastaan yksityishenkilöinä. Kumpi väitteistä on totta?

2) Kenttäpalveluskokouksia pidetään ryhmissä ennen lähtöä ovelta ovelle -työhön. Ryhmässä sovitaan alueet ja työparit. Onko tämä kokoustaminen yksittäisten yksityishenkilöiden toimintaa vaiko seurakunnan koordinoimaa ja valvomaa?

3) Seurakunnilla on tarkkaan rajatut alueet. Voiko ja saako kuka tahansa todistaja mennä mille tahansa alueelle ”yksityishenkilönä” kenttätyöhön kysymättä asiasta seurakunnaltaan?

4) ”Otetaanko alueet” yksityishenkilönä vaiko julistajana?

5) Jos julistajat ovat ”yhteistoiminnassa keskenään”, niin täyttyykö silloin ajatus yksityishenkilöstä?

6) Luonani on vieraillut muutaman kerran kierrosvalvoja ja tienraivaaja. Ovatko Kierrosvalvojat ja seurakunnan nimittämät tuntivelvoitteella toimivat tienraivaajat, erikoistienraivaajat, osa-aikaiset tienraivaajat myös vain yksityishenkilöitä kentällä käydessään? Entä lähetystyötä tekevät julistajat, joita toimii myös Suomessa ns. ”tarve suuri” -alueilla?

7) Miksi ”yksityishenkilönä” toimiva julistaja on velvollinen raportoimaan kenttätyöstään seurakunnalle?

8) Miksi ette yksinkertaisesti vain voi kysyä ovenavaajalta lupaa tallettaa hänen tietojaan? Mitä tai ketä pelkäätte?

 

Iltalehti kirjoittaa aiheesta.

Ilta-Sanomat kirjoittaa aiheesta.

Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: ”Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan.

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. ”’Valeuutisia’, Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista.

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu ”totta”?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.

Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?

Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi ”onko tämä leipä?” hän voisi saada vastaukseksi että ”ei, se ei ole reikäleipä”.

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.

Herätkää (22.05.1994): Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta – –

Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.

Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.

Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.

Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.

Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.

On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.

Linkki: Helsingin Sanomien uutiseen.

Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.

Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.

Juna

Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.

Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edllä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle.” Nainen oli Jehovan todistaja.

Oon istunut junanraiteiden päällä – –” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.

Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä.” Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.

– – koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön.” Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.

Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus.” Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. […] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön.” Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt ’pallon’ Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?

Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?

Pyhä, paha palaute

Kiitokset kaikille palautteistanne. Uusin kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat on herättänyt keskustelua ja saanut huomiota myös mediassa. Joitain viestejä on tullut kotisivujeni kautta sähköpostiini ja nostan niistä tähän nyt yhden. Viesti on tullut Jehovan todistajalta.

Hänen tekstinsä perässä (vanhasta vuoden 1914 Vartiotorni -lehdestä otetun kuvan jälkeen) on paluupostissa lähettämäni sähköposti, johon ei tullut enää vastausta.

Viestin otsikko: Älä kirjoita valheita

Viesti: Ihan sama, mitä kirjoitat Harmagedonista. Mutta puheet demoneista kirpputorin laseissa on jo sietämätön ja sairas mielikuvitus. Tai ehkä sotkit JT muihin. Meillä kukaan ei usko demoneihin esineissä. Sinäk pari kk sitten puhuit tv:ssa, että vanhimmat jopa käyvt kodeissa  etsimässä smurffi-leluja ja ajamassa demoneita? Muista yhden varman jutun. JT vanhimmat EIVÄT KOSKAAN HARJOITA DEMONIEN AJAMISTA ESINEISTA. Sinulle valehdeltiin. Mahdollisesti haastattelemasi henkilöt olivat monissa uskonnoissa ja sotkivat asioita.

Meidän lapsilla oli smurffeja ja muumeja ja he katsoivat ne sarjatkin kokonaan. Ystävä-perheessä tytöllä oli jopa Winxit. Pysy asiassa, älä potaskaa keksi. Neidän lapset ovat teinejä nyt, eivätkä haluaa olla JT, mutta heitäkin ärsyttää höpinä peloista.

Muuten, heitä kukaan ei painosta meidän uskontoon, he itse päätäävät. Puhuit, että voit joutua vaikeuksiin tutkimustesi vuoksi. Älä ainakaan Jehovan todistjia pelkä, he eivät voi aiheuttaa kenellekään vaaraa. Luopioista toki en tiedä. Älä heitä ja heidän puheita meihin yhdistä.

Tässä alla on vastaukseni:

Hei,

Kiitos viestistäsi. Puheet kirpputorilla olevien lasien sisältämistä demoneista ovat minunkin mielestäni sairaan mielikuvituksen tulosta. Kyse ei kuitenkaan ole omasta keksinnöstäni vaan kertomuksista, jotka ovat tulleet haastateltavilta itseltään. Mistä luulet näiden ajatusten kumpuavan? Ne tulevat suoraan todistajien omasta kirjallisuudesta. Alla on lainaus Herätkää -lehdestä, jonka etsin hakuohjelman kanssa todistajien rompulta. Voinet todeta lainauksen todenperäisyyden ihan itsekin.

On viisasta myös tarkkailla, onko kodissa sellaisia esineitä, jotka ehdottomasti liittyvät demonismiin, ja päästä eroon niistä. Hiljattain eräs nuoripari, jota demonit olivat kiusanneet, alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Talon rouva kuuli tavallisesti ääniä ja näki hahmoja talossa. Aina kun raamatuntutkistelu alkoi, kuultiin pienen kellon soivan. Sitten ääni koveni kovenemistaan kunnes oli mahdotonta tutkia. Koska perhe oli menneisyydessä ollut yhteydessä spiritismiin, ehdotettiin, että etsittäisiin esineet, joiden kautta demonit saattoivat päästä taloon. Vaikka näin tehtiin, vaiva jatkui. Sitten eräänä päivänä mies huomasi vaimonsa kaulassa ketjun, johon oli kiinnitetty hänen isoäidilleen kuulunut vihkisormus. Isoäiti oli ollut spiritisti. Niinpä he nousivat autoonsa ja ajoivat veden partaalle ja pian sormus lensi veteen. Miten hämmästyneitä molemmat olivatkaan tuona hetkenä! Sormuksen irrotessa heittäjän kädestä kuultiin äänen huutavan: ”Voi . . . vooi . . . voooih”, kunnes sormus lopulta kosketti vettä ja tuli hiljaisuus.

Herätkää 1970 22/7  s.7

Herätkää -lehden mukaan veteen heitetty sormus huusi.

En ole missään väittänyt, että todistajat ajavat demoneita pois esineistä. Niin ei tehdä, mutta esineitä poltetaan, heitetään pois, tuhotaan ja annetaan eteenpäin. On kiva, jos sinun lapsillasi on saanut olla smurffileluja. En ole missään väittänyt, että kaikki todistajat pelkäävät niitä, jotkut kuitenkin pelkäävät.

Kaikki haastattelemani todistajat ovat myös ”päättäneet itse” kasteelle menosta. Se, että jotkut ovat kokeneet asiat toisin, ei oikeuta mitätöimään niiden ihmisten pahaa oloa ja huonoja kokemuksia, jotka ovat niitä kokeneet.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

t. Aila Ruoho